Raportti huumesodan taisteluhaudoista

Miika Kortekallio

Liisa Tallgren: Tarjolla huominen - huumetyön pioneeri kertoo,
Helsinki 1993,
ISBN 951-625-153-6

Miika Kortekallio on tuomionsa istunut - pisimpään kuin kukaan muu huumerikoksista: 12 vuotta. Tapasimme Miikan ensi kerran TV:n Tasavalta-ohjelmassa viime syksynä. Ohjelmassa hän tapasi näyttävästi Liisa Tallgrenin eli Lissun, jolta oli ilmestynyt kirja Tarjolla huominen. Siitä voi lukea, että he olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa. Mielenkiintoista - Suomen "pahin huumepomo" ja "huumenuorten Äiti Teresa" tilittävät tuntojaan. Siispä pyysimme Miikaa arvostelemaan Lissun kirjan - tuloksena raportti huumesodan taisteluhaudoista.

Muistattehan vanhan laulun: "Piiri pieni pyörii/lapset siinä hyörii/sormet sanoo soh soh soh jne." Sopii myös täkäläiseen huumekeskusteluun; piiri on totisesti pieni, hyörijöillä lapsen mieli, "sormet pois!" sen ainut viesti. Kuin paikalleen juuttunut levy jauhaa julkisuusmylly, vuodesta toiseen vakiokokoonpanolla samoja mantroja sopottaen. Kuoron eturiviin on kiilautunut Vapaaksi Huumeista ry. Miten ja millä ansioilla, se on jäänyt minulle hämäräksi, mutta hyvin sen ääni kuuluu. Niin hyvin, että pauhuun tuppaa helposti peittymään järjen ääni.

Yhdistyksen alkuunpanijoita on Liisa Tallgren, tuttavien kesken Lissu, ja vaikkei häntä sen "pääideologina" voitane pitääkään, auttaa hänen ajatustensa tunteminen ymmärtämään yhdistyksen huumepoliittista linjaa. Teoksesta Tarjolla huominen - huumetyön pioneeri kertoo ne löytyvät. Pääosin teos on kuvausta vakavasti päihdeongelmaisista ja vapaaehtoistyöstä heidän hyväkseen, loppuun on listattu ehdotus keinoista joilla "huumeongelmaksi" ristittyä, varsin heterogeenistä ilmiöryhmää pitäisi yhteiskunnan toimesta käsitellä.

Talkoovoimin ylläpidetty hoitokoti on toiminnan keskipiste. Sinne tullaan katkolle ja kuntoutumaan. Jotkut selviävät kuiville, toiset taas palaavat rappiokierteeseen. Ulkomaailmasta tulee sitten joko kiitoskirjeitä tai kuolinviestejä. Toiminnan punaisena lankana on taistelu nuorten päihdeongelmaisten sieluista, aseina varsinaisen hoidon lisäksi esirukoukset ja Jumalan sana. Vastapelurina taasen tuo Hyvä Vihollinen eli "huumeet", sen käyttäjät ja kauppiaat. Yhdessä ne muodostavat huumehirviön, jonka mustekalanlonkerot alati harovat pelastuskeitaan yllä hamuten uhrejaan takaisin kalmansameisiin syvyyksiin.

Lissun toiminta jakautuu kahteen eri osaan, toisaalta käytännön työhön narkomaanien auttamiseksi ja toisaalta "julistustyöhön".

Narkomaanien auttaja

Mitä ensinmainittuun tulee, on kiistatta kyse arvokkaasta työstä. Siltä osin kiitos sinne minne kiitos kuuluu eli Lissulle kaikesta siitä sitkeydestä jolla hän on kanavoinut henkilökohtaisen surutyönsä narkomaanien auttamiseen. Eikä varmaankaan avun tarvitsijoille ole merkitystä auttajien aatteellisilla tai uskonnollisilla motiiveilla. Hyvinhän tuo näyttää Pelastusarmeijankin soppalautanen kelpaavan, vaikka keittäjien versio kristinuskosta on sieltä kaikkein elämänkielteisimmästä päästä helvetillä pelotteluineen ja muine keskiaikaisuuksineen.

Julistaja

Paitsi auttaja, Lissu on kuitenkin myös julistaja, ja hänen toimintansa tässä ominaisuudessa onkin hieman mutkikkaampi juttu. Lähtökohdakseen Lissu ilmoittaa itseään kohdanneesta tragediasta nousevan halun ymmärtää huumeongelman luonnetta. Varsin järkeenkäypää, ilmentymä ihmisen ikuisesta tarpeesta luoda järjestystä kaaokseen, nähdä mieltä kärsimyksessäkin. Kun kuitenkin todellisuus kaikessa monimuotoisuudessaan kieltäytyy puristumasta selkeisiin kaavoihin, joutuu sen selittäjä turvautumaan huikeisiin, maailmoja syleileviin malleihin, jolloin suhteellisuudentaju herkästi pettää. Näin on mielestäni käynyt Lissullekin. Hänen lähtökohtanaan on usko "huumeiden" rajattomaan mahtiin, ihmisymmärryksen ylittävään taikavoimaan, jota vastaan käyttäjä on voimaton. Huumehirviö on hänen ajatuksissaan varsinainen megamörkö, jonka syvin olemus ei ole edes "tästä maailmasta". Lukija ei siis hämmästykään, kun Lissu "huumeiden" syvintä olemusta pohtiessaan päätyy näkemään niissä itsensä sielunvihollisen, tuon "vanhan vihtahousun", välikappaleen. "Huumeiden" läpi ja kautta puhuu itse Saatana. Huumenuorten omien puheiden lisäksi tästä ovat Lissun mielestä todistuksena heidän piirroksensa, ja hänen kuvauksensa pohjalta vaikuttaa siltä että ne todella vilisevät sarvea ja kippurahäntää kuin myös muuta vihtahousun vakiorekvisiittaa. Myös "saatananpalvonta" nivoutuu Lissun käsityksissä osaksi "huumekuviota". Huumeongelma osoittautuukin viime kädessä Hyvän ja Pahan voimien taistelutantereeksi. Tuota mittelöä käydään yhtä hyvin jokaisen huumeenkäyttäjän sisällä kuin myös laajemmissa puitteissa, huumejengeissä ja koko yhteiskunnassa.

Yllä kuvatun kaltaisia näkemyksiä vastaan on vaikea käydä rationaalisin argumentein. Kirja tarjoaisi tilaisuuden herkutella erilaisilla ristiriitaisuuksilla ja "huuhaa-jutuilla", mutta minulla ei ole sydäntä ilkeillä Lissun kustannuksella. Kaikessa fanaattisuudessaankin hänessä on jotain hellyttävää, ja vilpittömänä "uskonsoturina" hän erottuu edukseen samoilla areenoilla esiintyvistä leipäpapeista. Vaikka hänen tunnettu lähtökohtansa - kahden lapsen "menettäminen huumeille" - onkin hiukan kyseenalainen, ainakin minä olen valmis suomaan hänelle oikeuden mielekkääksi kokemaansa surutyöhön, semminkin kun se ei merkitse sanomansa kauppaamista hyvään hintaan puolustuskyvyttömille koululaisyleisöille.

Kannabiksenvastaista hysteriaa

Silti pari sanaa asian vakavammasta puolesta. Fanaattisuudessaan Lissu on mukana vaatimassa varsin arveluttavia toimenpiteitä, esimerkiksi alaikäisten päihdeongelmaisten pakkohoitoa. Runsas julkisuus on luonut myytin Liisa Tallgrenista ja Vapaaksi Huumeista-yhdistyksestä jonkinlaisena huumekysymysten varteenotettavana asiantuntijana, ja tuota myyttiä käytetään estottomasti kannabiksen vastaisen hysterian lietsomiseen. Tällä on osuutensa Suomen huumekeskustelun vääristymiseen.

Tyylilajia keventääksemme, pohtikaamme mitä ongelmia syntyy kirjan johdosta kuluttajansuojalain näkökulmasta. Päällimmäisenä nousee mieleen huoli tuosta herkkää ja vaikutteille altista elämänvaihetta läpikäyvästä ryhmästä, joka koostuu teini-ikäisten lasten vanhemmista. Mitä pysyviä vaikutuksia saattaa koitua niille joille Liisa Tallgrenin teos on ainut tai pääasiallinen tietolähde? Pelkään että hyvinkin vakavia; huoli jälkeläisten hyvinvoinnista saattaa yltyä patologiseksi.

Syytä on myöskin pohtia, miksi tämän lehden palstatilaa käytetään sellaisen teoksen käsittelyyn, jossa kannabiksella on ilmeisen pieni osuus. Tallgrenin pioneerityön kohderyhmähän koostuu kovien huumeiden käyttäjistä ja sekakäyttäjistä, joille kannabis on vain yksi päänsekoitin muiden joukossa. Mikä pakko kannabiksen kohtuukäyttäjän on tilittää suhdettaan noihin ihmispoloihin? Tilannehan on absurdi, ellei suorastaan irvokas. Ajatelkaapa kokeeksi viininmaistajien ammattikuntaa kokoontuneena nautintoaineensa ääreen, vaikkapa uutta satoa siemailemaan, kun raittiusfanaatikkojen rekrytoimana kuokkavieraaksi änkäytyy lauma Lasolia litkiviä rappioalkoholisteja varoitukseksi viinan kiroista. Analogiaa voisi venyttää ja jumalanpilkan uhallakin panna viininmaistajien sijaan ehtoollisviinin nauttijat. Useimmat lienevät valmiit myöntämään tuollaisen tilanteen kohtuuttomuuden. Kannabiksen kohdalla kaikki on kuitenkin toisin. Vaikka kuinka yrittää tehdä eroa varsinaisiin huumeiden väärinkäyttäjiin, ei se vuosikymmenien "huumevalistuksen" jäljiltä ole helppoa. Aivopesu on tehonnut; huomaa tulleensa tehokkaasti syyllistetyksi sellaisten ilmiöiden suhteen, joiden ainoa yhteys kannabikseen löytyy propagandasoturien mielikuvituksesta. Veljiensä vartijaksi joutuu, vaikka sukulaisuussuhde on julistettu mielivaltaisesti ilman alkeellisintakaan isyystestiä. Masentavaa! Raivostuttavaa! Eikä asiaa auta vertaus tupakkateollisuuteen, jolla on miljardien pr-budjetit keuhkosyöpäisen kalmanhajun deodoroimiseen. Katsoipa siis asiaa mistä näkövinkkelistä tahansa, tulos pysyy samana: kannabiksen kohtuukäyttäjiä kohdellaan väärin.

Kun nykyhetken masentavuus tuppaa käymään sietämättömäksi, löytyy lohtu usein historiasta, ongelman asettamisesta laajempiin yhteyksiin. Seuraavassa vaatimaton yritys historiallisen perspektiivin luomiseksi.

Jalo kasvi kehnossa seurassa

Kun peruna - tuo siunauksellinen hyötykasvi - muinoin löysi tiensä Suomeen Pommerin sodasta palaavien selkärepuissa, ei sen alkutaival maalaisrahvaan vähä-älyisyyden johdosta ollut ongelmaton. Siemenperunat kyllä saatiin asianmukaisesti mullan alle, mutta siihenpä se ymmärrys tyssäsikin; niin pian kuin varsi alkoi kasvaa mukuloita, kuviteltiin että ne olivat kasvin nautittavaksi tarkoitettu osa ja popsittiin niitä sellaisenaan. Ja pahallehan ne perhanat maistuivat, mutruun vääntyivät rahvaan suut ja innovoijien oli ottaa ohraleipä. No, oikea käyttö opittiin aikanaan. Eihän täällä muuta maailmaa tyhmempiä olla vaikka vähän syrjässä asutaankin. Potut pottuina eikä mukuloina.

Hoksaava lukija jo arvaakin mihin aasinsilta johtaa. Luontoäidin lahjoista myös kannabikseen tottuminen ja sen oikea käyttö etenevät tuskastuttavan hitaasti näillä raukoilla rajoilla. Hampun ei sallita kukkia puhtaana, vaan samaan peltoon sotketaan kaikkea asiaankuulumatonta. Englanninkielistä kliseetä vapaasti muunnellen onkin pakko kysyä: "What is a nice plant like you doing in company like this?" Jalo kasvi joutuu sinnittelemään kerrassaan kehnossa seurassa; sekaan sotketaan - kuvakieltä käyttääkseni - kaiken maailman rikkaruohoa ja vaarallista myrkkykasvia, jopa ruostunutta piikkilankaa. Siitä sitten Valtion Kasviskomissaarit summamutikassa kauhaisevat otoksen, tekevät testinsä ja parkaisevat että Herra Jestas, myrkkyähän tämä on, kansaa siltä varjelkaamme!

Nautinto ilman karvasta jälkimakua

Vain vaivoin leviää järjen valo, tuskalla tunkeutuu tosi tieto katajaiseen kalloon. Prosessin verkkaisuutta äimistellessä syyttävä sormi nousee kohti kansamme yleisempää puritanistista elämänkielteisyyttä ja syvää epäluuloa kaikkea nautinnolle haiskahtavaa kohtaan. "Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän!" on raamatullinen ohje ylitse muiden. Ilmaiseksi onneksi kelpuutetaan vain suomalaiseksi syntymisen lottovoitto, kaikella muulla on hintansa. Viinasta tulee krapula, seksistä ei-toivottu raskaus tai häpeällinen tauti. Nautinto ilman karvasta jälkimakua on ajatuksellinen mahdottomuus, siispä kannabis ei voi olla sitä miltä se ensi näkemältä vaikuttaa eli hyvänolon tuottaja vailla mainittavia haittoja. Varminta siis julistaa se kielletyksi hedelmäksi.

Hamppuun kohdistuva vaino ei siis ole yksittäisten torstikoskisten taikka liisatallgrenien aikaansaannosta, vaan pikemminkin johdonmukainen seuraus katajaisen kansan mentaliteetista. Kyynikko voisi todeta, että suomalaiset ovat saaneet juuri sellaisen huumepolitiikan kuin ovat ansainneet. Optimisti puolestaan näkee ajassa monia muutoksen oireita ja luottaa siihen että muutoksen suunta on kohti parempaa. Itse kuulun optimisteihin, ja siitä syystä onnistun kuuntelemaan Liisa Tallgreninkin sanomaa mielentyyneyttäni menettämättä.