Risto Mikkonen

Yleisesti käytetty väite hampusta puhuttaessa on, että sitä ei ole tutkittu tarpeeksi. Todellisuus on aivan muuta: vuonna 1894 valmistui Englannin hallituksen asettaman komitean laaja tutkimus aiheesta ja vastaavantasoisia selvityksiä on seurannut toinen toistaan ja niiden päälle pienempiä joko ongelma-asettelultaan tai tutkimuskohteeltaan. Tulokset näillä tutkimuksilla ovat olleet samansuuntaisia: kannabis on suhteellisen harmiton eikä kriminalisointia voi perustella tieteellisillä syillä.

Tutkimustulosten julkistaminen tiedotusvälineissä on ollut yllättävän samansuuntainen läpi kuluneen vuosisadan: kannabis aiheuttaa mielisairauksia, murhanhimoa ja muuta vastaavaa. Poliittisessa käsittelyssä tulos on myös ollut hyvin samankaltainen: sen käyttö, levitys ja valmistus tulee kriminalisoida mahdollisimman epäinhimillisesti. Kannabiksen vastustajien perusargumentin voi tiivistää lauseeseen: "tutkijat ovat risupartoja".

Mistä onkaan kysymys? Hamppu paljastaa, että kyseessä on:

Vuosisadan salaliitto hamppua vastaan

Indian Hemp Drugs Commission

Englannin parlamentti asetti 1893 komitean tutkimaan hampun käyttöä silloisessa siirtomaassaan Intiassa. Tutkimusta varten haastateltiin 2 vuoden aikana n. 1200 asiantuntijaa joogeista lääkäreihin ja hampun polttajista hampun suurviljelijöihin. Vuonna 1894 julkaistiin tutkimuksen tuloksena 3281 sivua 7 niteessä nimellä Report of the Indian Hemp Drugs Commission.

Raportin keskeiset tulokset ovat seuraavanlaiset: " Ei löydy todisteita sille, että huumausaineen (kannabiksen) kohtuukäyttö aiheuttaisi henkisiä tai moraalisia vaurioita. Todisteet osoittavat, että ganjan tai charaksen kohtuukäyttö ei ole missään huomattavassa määrin haitallista, ja bhangin juomisessa tottumuksen voidaan sanoa olevan suhteellisen harmitonta.

Hampusta erotettujen huumeiden henkisten vaikutusten ongelmaa komitea tutki tarkkaan. Kansanomainen huomio, että hampusta erotetut huumeet aiheuttaisivat mielisairauksia, on sitkeä, mutta mikään ei ole huomattavampaa kuin tuon uskomuksen perusteiden pitämättömyys. Kansanomaiset ennakkoluulot ovat usein luoneet mielisairaustapauksia, jotka liitetään ganjaan mutta joilla ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä; ja sitten ko. ennakkoluuloon perustuvia tilastoja on käytetty vahvistamaan itse ennakkoluuloa. Suuri joukko käyttäjiä, joilla on pitkäaikainen kokemus, ei ole todennut minkäänlaista yhteyttä hampusta valmistettujen huumeiden kohtuukäytön ja sairauksien välillä.

Kohtuukäyttö ei hampun kohdalla johda liikakäyttöön sen enempää kuin alkoholin kohdallakaan. Ganjan tai bhangin säännöllinen kohtuukäyttö aiheuttaa samoja vaikutuksia kuin kohtuulliset ja säännölliset whisky annokset. Liikakäyttö rajoittuu joutilaisiin ja kevytmielisiin."

Yhteenvetona raportti esittää, että täydellinen kieltolaki on aiheeton eikä ole löydetty minkäänlaisia todisteita näiden huumeiden kohtuukäytön aiheuttamista henkisistä tai moraalisista vaurioista.

Shanghaissa vuonna 1909 sekä Haagissa vuosina 1911-14 pidetyissä konferensseissa koottiin kansainväliset huumausainesopimukset, Shanghain ja Haagin sopimukset. Nämä olivat alkuna kansainväliselle eli länsimaiden eri kansainvälisten organisaatioiden (YK, WHO) kautta johtamalle huumausainekontrollille. Perusongelmana oli opiaattien ja kokaiinin käyttö mutta vastoin tutkittua tietoa julkisuudessa aloitettu kauhukampanjointi kannabista vastaan ajoi tämänkin aineen kontrollin kohteeksi, kun 1925 Genevessä pidetyssä ns. toisessa oopiumkonferenssissa kannabis liitettiin kontrolloitavien aineiden listaan.

Jostain ilmaantui myytti tappajaruohosta, mikä 30-luvulle tultaessa oli jo yleisesti hyväksytty totuus tiedotusvälineille. 1934 on tärkeä vuosi kannabiksen vastaisessa sodassa. Tuolloin kumottiin alkoholin kieltolaki Yhdysvalloissa. Alkoholin vastaisessa sodassa kunnostautuneille "lahjomattomille" täytyi keksiä muuta tekemistä ja kannabis oli sopiva syntipukki, sillä sen käyttö oli suhteellisen rajallista ja enimmäkseen vielä mustien ja meksikolaisten harrastus.

Tämä muutos oli yhden ihmisen, Harry J. Anslingerin, ponnistelujen tulos. Hänet nimitettiin 1932 kaksi vuotta aiemmin perustetun huumausaineviraston johtajaksi. Alkuun hän ei ollut kiinnostunut hampusta alkuunkaan mutta saatuaan päähänpinttymän siitä ihmiskunnan kirouksena, hän käynnisti laajan ja pitkäaikaisen ristiretken otsikolla "Marihuana, nuorison salamurhaaja". Anslingerin perustelut olivat vastaansanomattomat: "Poltat sätkän ja tapat veljesi!"

Tappajaruoho

Tässä toinen tämän vuosisadan hampun vastaisista pääteemoista: nuorison suojeleminen salakavalalta viholliselta. Vuoteen 1937 mennessä 46 silloisista Yhdysvaltojen 48:sta osavaltiosta oli tietämättömyyden ja pelon johdosta kieltänyt hampun käytön. Tällöin hamppu myös määriteltiin Yhdysvalloissa huumausaineeksi: ensimmäisestä kiinnijäämisestä 5:stä 20:een vuotta vankeutta, toisesta 10:stä 40:een!

Vuonna 1938 New Yorkin pormestari Fiorello La Guardia asetti tieteellisen toimikunnan tutkimaan marihuanan käyttöä. 1944 julkaistu raportti, joka tunnetaan nimellä New Yorkin pormestarin marihuanakomitea , päätyi seuraaviin johtopäätöksiin: "Käytettävissä ollut tutkimusaineisto osoittaa, ettei todellista riippuvuutta tai toleranssia ole havaittavissa marihuanan käyttäjien keskuudessa. Lisäksi marihuanaa jo vuosia polttaneet eivät osoittaneet henkisen tai fyysisen rappeutumisen merkkejä, joita voidaan havaita muiden huumeiden kohdalla."

Yhdysvaltojen lainsäädäntö oli ankara kannabista kohtaan ja käyttämällä 2. maailmansodassa hankkimaansa maailman johtavan valtion asemaa se painosti aikaisempiin sopimuksiin osanottaneita valtioita yhtenäistämään kansalliset lainsäädökset omiaan vastaaviksi vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksella.

60-luvun alussa Englannissa lordi Brainen komitea julkaisi kaksi huumausaineiden käyttöä käsittelevää raporttia, joissa ei ollut juuri mainintaa kummempaa kannabiksesta, sillä sen käyttöä ei pidetty huolestuttavana opiaattien rinnalla. Kannabiksen käyttö ja sen käsittely sensaatiolehdissä kuitenkin lisääntyivät 60-luvun lopulle, ja vuonna 1967 asetettiin erityisesti sitä tutkimaan alakomitea, joka sai nimensä puheenjohtajansa paronitar Woottonin mukaan.

Woottonin komitean mietinnössä, joka julkaistiin vuonna 1969, päädyttiin mm. seuraaviin ehdotuksiin: "Suosittelemme yleisen terveyden nimissä toistaiseksi rajoituksien ylläpitämistä kannabiksen saatavuudelle. Kannabiksen tutkimusprojekteille tulisi antaa sekä tutkimus- että rahoitusapua. Lainsäädäntöä tulisi muuttaa siten, että parlamentti saisi lisää joustavuutta yksittäisten aineiden valvontaan.

Kannabiksen yhdistäminen heroiiniin lainsäädännössä ei ole asianmukaista, ja uusi lainsäädäntö, joka käsittelisi erityisesti kannabista ja siitä johdettuja tuotteita, tulisi saattaa pikimmiten voimaan. Pienen kannabismäärän hallussapitoa ei tulisi pitää vakavana rikoksena, josta langetetaan vankeutta.

Laki, joka estää tutkimukset, joissa käytetään kannabista, tulisi muuttaa siten, että koulutetut tutkijat saisivat tutkia sen käyttöä tarkkailemalla sekä laboratorio- että sosiaalisissa kokeissa."

Yhteenvetona Woottonin komitea päätyi tutkittuaan kaiken saatavilla olevan materiaalin, että kannabiksen pitkäaikaisella kohtuukäytöllä ei ole vahingollisia vaikutuksia, ja esitti suuria lievennyksiä tuolloin voimassaoleviin lakeihin päätyen siihen, että suurin osa yleisistä epäluuloista ovat perusteettomia.

Hamppu lehdistön hampaissa

Woottonin komitean tulosten julkistaminen lehdissä ennen varsinaisen mietinnön julkaisemista ja seurannut julkinen keskustelu toivat esille hallitsevan piirteen vastustajissa: heidän ei tarvitse edes lukea sitä tutkimusta tai komiteamietintöä, jota he sitten niin vuolaasti arvostelevat; mikään määrä tietoa ei kumoa kerran luutuneita asenteita.

Itse mietinnön julkistaminen johti sitten jopa täydelliseen tiedonvääristelyyn. Esimerkiksi Daily Express otsikoi uutisensa "Tappava tie riippuvuuteen!" ja News of the World" Huumeita virtaa maahan!" Puolueettoman uutisoinnin sijaan lehtien kanta oli yksipuolisen kielteinen ja ennakoi työn tulosten hylkäämistä poliittisessa käsittelyssä.

Tietenkin oli myös asiallisesti suhtautuneita sanomalehtiä mutta ne olivat niitä pienempilevikkisiä, joilla ei ole vähäpukeisia tyttöjä takaamassa massojen kysyntää tai isoja kaupallisia taustavoimia.

Keskustelu parlamentissa oli myös alatyylistä ja vastustajat keskittyivät vain kauhistelemaan kannabiksen salaperäisiä voimia nuorison tuhoamiseksi. Värikkäin vastustaja varoitti koko alahuonetta kannabislobbyn, siis salaliiton, olemassaolosta ja syytti jopa eräitä komiteanjäseniä toisten painostamisesta tiettyjen tulosten saavuttamiseksi.

Komiteassa ollut poliisin edustaja sai lehtikirjoittelussa kehuja kovasta linjastaan kauppaa kohtaan mutta huomaamatta jäi, että hänenkin ehdotuksensa olivat lievennyksiä sen hetkiseen rangaistuskäytäntöön. Kun siihen asti maksimirangaistus oli ollut 10 v uotta ja virallisessa komiteassa istunut poliisin korkea virkamies ehdotti sen laskemista 5 vuoteen, niin sisäministeri päätyi julkisen - tai jonkin muun - painostuksen takia nostamaan maksimin 14 vuoteen!

1984 Nordiska nämnden för alkohol- och drogforskning julkaisi pohjoismaisten lääketieteen asiantuntijoiden kokoaman raportin Cannabis och medicinska skador: en nordisk värdering. Siinä kootaan yhteen eri mietinnöt: Advisory Committee on Drug Dependence 1968, Commission of Inquiry into the Non-medical Use of Drug 1970 ja 1972, Mayor's Committee in Marihuana 1944, National Commission on the Causes and Prevention of Violence 1970, National Commission on Marihuana and Drug Abuse 1972, President's Commission on Law Enforcement and Administration of Justice 1967, White House Conference on Narcotic and Drug Abuse 1963. Kaikki nämä ovat päätyneet samaan kuin Intian Hamppukomitea sata vuotta sitten: "Voidaan pitää toteennäytettynä, että hampusta valmistettujen huumeiden käytön ja rikollisuuden välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä".

Tällä johtopäätöksellä viitataan väkivaltaiseen käyttäytymiseen mutta raportin muissa artikkeleissa käydään läpi mm. riippuvuuden luonnetta ja riskiryhmiä, ja johtopäätökset ovat seuraavanlaisia: kannabisriippuvuutta kuvataan drug seeking -käyttäytymiseksi, jonka arvellaan johtuvan enemmän kannabisalakulttuurista kuin itse aineesta johtuvaksi. Pitkäaikaisen ja säännöllisen käytön jälkeen vierottamista kuvataan samankaltaiseksi kuin tupakasta syntyvää. Tätä arvioitaessa on pidettävä mielessä, että lääketiede piti tuolloin tupakkaa paljon harmittomampana kuin nykyään. Riskiryhminä tuodaan esille teini-ikäiset, psyykkisiä ongelmia omaavat tai psyykkisesti sairaat henkilöt sekä raskaana olevat naiset. Kannabiksen vaikutuksen alaisena autolla ajamista pidetään myös riskikäyttäytymisenä samoin kuin kannabiksen pakonomaista käyttöä.

Sadan vuoden salaliitto

Kannabistutkimuksen satavuotinen historia on sarja päteviä ja laajoja tutkimuksia ja toisaalta huumepolitiikka on sarja laajoja ja epäasiallisia operaatioita pakkotoimien oikeuttamiseksi käyttäjiä vastaan. Historiaan tutustuminen aiheuttaa sen verran ristiriitaisia tuntemuksia, ettei muuhun johtopäätökseen voi päätyä kuin laajan kansainvälisen salaliiton olemassaoloon kannabista vastaan.

Viime vuosisadalla Englannin gini- ja whiskytehtaat kilpailivat ankarasti kuluttajista Intiasta tuotavan oopiumin kanssa ja kun tämä uhka oli saatu voitettua, niin seuraavana kilpailevana tuotteena oli luonnollisesti kannabis. Sitä käyttivät sadat miljoonat alusmaiden asukkaat. Väistämättä noissa maissa asuneet tai vierailleet eurooppalaiset saattoivat kertoa aineen paremmuudesta verrattuna suuria sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia aiheuttavaan tislattuun alkoholiin.

1900-luvulla valtiovallan tunkeutuminen yksityisen ihmisen elämiseen on tarvinnut erilaisia tekosyitä ja laajoja yhteiskunnallisia operaatiota. Kieltolait olivat aikoinaan paitsi ryhtikampanjoita myös yrityksiä totaaliseksi kontrolliksi: esimerkiksi kieltolakien jälkeen käyttöönotetut ostokirjat olivat ensimmäiset kaikille täysi-ikäisille kansalaisille jaetut asiakirjat valtiovallan toimesta.

Koska alkoholilla ja tupakalla oli mahtavia kaupallisia tahoja takanaan niin erilaiset huumeiksi luokitellut aineet tulivat niiden tilalle kontrollin oikeuttamiseksi ja toteuttamiseksi. Alkuun oli ominaista, että niitä tuotettiin alus-, nykyisissä kehitysmaissa.

Huumekontrollin kehityttyä mukaan tuli myös teollisissa maissa tuotettuja aineita, ja tällä hetkellä huumausainelistalle asetetuilla aineilla on hyvin erilaisia historioita takanaan. Lääketieteen, moraalin ja yhteiskuntapolitiikan kehittyessä myös aineiden kontrolloinnin motiivit ovat voineet muuttua hyvinkin paljon.

Kannabis on säilynyt tyypillisenä syntipukkihuumeena eli farmakologisilta vaikutuksiltaan suhteellisen harmittomana. Se edustaa vain vastustajilleen suuria symbolisia arvoja, joita he levittävät ympäröivään yhteiskuntaan ja joista kehittyy osaltaan alakulttuurisia vasta-arvoja. Sen tuottajat ovat hajallaan ja etupäässä vielä kehitysmaissa, joilla ei ole paljoa sananvaltaa kansainvälisessä kaupassa. Kuluttajat teollistuneissa maissa ovat etupäässä hyvinvointivaltioiden marginaali-ihmisiä, jotka joutuvat aina kantamaan valtion kontrollipolitiikan raskaimman paineen, tai ihmisiä, jotka harrastavat kannabiksen nauttimista täysin kaapissa uskaltamatta kertoa siitä työpaikoillaan tai edes ystäväpiireissään.

Suurissa näyttelyissä olivat turkkilaiset hasishuoneet yleisiä ja suosittuja 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Kuva Amerikan 100-vuotisnäyttelystä Chicagossa 1876.

English Summary: 100-year conspiracy against hemp

The article chronicles the history of cannabis research, beginning with a British government's Report of the Indian Hemp Drugs Commission in 1894, which found no evidence that the moderate use of cannabis was psychologically or physically harmful. Cannabis got on the list of controlled substances at the second opium conference in Geneva in 1925. The image of marijuana as a "killer weed" got a boost when Harry Anslinger was made the top drug cop of the USA in 1932; he fought pot with slogans like "Marijuana, the asassin of youth". In 1944, a commission appointed by New York City mayor Fiorello La Guardia found no evidence of serious harm caused by marijuana. Despite many studies in different countries that reached similar conclusions, cannabis has remained illegal, largely due to sensationalistic reporting, the financial interests of alcohol and tobacco producers, and political indolence. The writer concludes that cannabis is a typical scapegoat drug: pharmacologically fairly harmless, but laden with symbolic significance for its opponents.