Huumemiehen liikkumisvapaus eli seikkailu reaalitodellisuudessa - Osa I

Risto Mikkonen

Passi ei merkitse pelkästään viikon ökylomaa aurinkorannalla kerran vuodessa, vaan on valtion kansalaiselleen myöntämä lupakirja liikkua vapaasti myös ulkomailla, jos nyt vain haluttaisi tai ilmenisi tarvetta. Passia ei olla aina tarvittu, vaan yhteiskun nan byrokratisoituminen 1900-luvulla on tehnyt siitä itsestäänselvyyden, jota ei aseteta kyseenalaiseksi. Sitä anotaan nöyrästi ja siitä jopa maksetaan sellaisille ihmisille, joille sinun asiasi eivät välttämättä kuulu tippaakaan. Passin "myöntämistä" on aika ajoin helpotettu, jotta tavalliset kansalaiset eivät alkaisi ajatella asiassa olevan mitään outoa.

Passilaissa on säädetty muutamia poikkeuksia, joiden perusteella viranomainen voi evätä kansalaiselta passin (passilaki 9§ 1 mom 3 kohta ja passiasetus 7§). Tällöin liikkumisvapautta rajoitetaan hallinnollisen viranomaisen päätöksellä ilman sen kummempaa oikeuden päätöstä eli kyseessä on selvää vallan käyttöä. Tämän lain käytön mielivaltaisuus tulee esille lain tulkinnan tapauskohtaisuudessa.

Itse olen joutunut Turun poliisipiirin mustalle listalle eli osalleni on ilmeisesti langennut "paha poika olettamus" suorittamani vankeusrangaistuksen johdosta. Jo kaksi vuotta sitten sovittamastani asiasta jäi jälkeen korvauksia, mutta olen siis suoritta nut rangaistukseni ja elänyt sen jälkeen nuhteettomasti, minkä viranomaiset voivat aivan hyvin tarkistaa ATARI-tiedostoistaan.

Tarvitsin passia -90 syksyllä työtä varten ja tietämättömänä oikeuksistani sekä työn takia kiireissäni suostuin maksamaan ulosottomiehelle 1500 mk vuoden passista ja sitouduin suorittamaan saman suuruisen summan kuukausittain. Perisuomalaiseen tyyliin työnantaja-yrittäjä hankkiutui konkurssiin ja huomasin olevani sekä työtön että palkaton. Suorituksetkin jäivät, sillä työttömyyspäivärahoista ei paljon riitä matkusteluun saatikka korvausten lyhennyksiin.

-92 keväällä päätin sitten hakea itselleni normaalia 10 vuoden passia ja jouduin taas ulosottomiehen tylyyn puhutteluun. Asetelmat tulivat hyvin esille jo tässä ensimmäisessä yhteenotossa. Ulosottomies esitelmöi lyhyesti viranomaisasenteista ja Suomen yhdentymisestä: "Mä oon osittain samaa mieltä, että tää lainsäädäntö, joka nykyisin ehkä on joittenkin kansainvälisten normien vastainen, kun Suomesta voidaan evätä passi tällä perusteella, mutta näin täällä vaan voidaan. Eli jos ei osoita minkäänlaista maksuhalukkuutta valtion vanhoissa saatavissa, niin valtio lähtee siitä, ettei tarvii myöskään saada passia."

Kansalaisten välinen eriarvoisuus tulee esille jo siinä, että jos konkurssiin hakeutunut tai haettu yrittäjä jää velkaa eri tahoille vaikka kuinka suuria summia, niin itse yrittäjältä passia ei kuitenkaan voida evätä. Lisäksi eväämisen perusteet ovat käytännössä henkilökohtaisia.

Riitautin asiani, sillä koin olevani oikeassa: eivät kansalaisen perusoikeudet voi olla pelkkää sanahelinää uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa. Sain hankittua aiheesta materiaalia, mikä osoitti aavistelujeni olevan oikean suuntaisia. Liikkumisvapauden kansainvälisinä normeina ovat Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva sopimus eli ns. ihmisoikeussopimus (12. artikla 2. pykälä), jonka Suomi on ratifioinut 1975 ja 1976 eikä Suomi ole näihin kohtiin tehnyt varaumia, sekä Euroopan ihmisoikeussopi muksen IV lisäpöytäkirjan 2. artikla.

Lisäksi tutustuin Suomen edustajien v. 1990 saamaan kritiikkiin YK:n ihmisoikeuskomiteassa, jossa nimenomaan suomalainen passilainsäädäntö sai huutia. Ainoa pätevä peruste passin peruuttamiselle eli liikkumisvapauden rajoittamiselle kansainvälisessä käytännössä on epäily tehdystä rikoksesta, ja tämä epäily pitää olla riippumattomassa oikeusistuimessa todennettu. Valtiolle suoritettavat korvaukset eivät ole pätevä peruste ja suorittamattomat sakotkin liikkuvat aivan tulkinnan rajoilla! Suomen edustajat lupasivat tuolloin korjata tapansa!!

Tein tältä pohjalta valituksen lääninoikeudelle ja parin kuukauden kuluttua päätös oli valmis. Aivan Suomen ratifioimien sopimusten mukaisesti oikeus toteaa minulla olevan oikeus passiin ja ulosottoasiat pitäisi pystyä hoitamaan nykyaikaan soveliaammalla tavalla.

Kuinkas muuten, ajattelin! Lähdin passitoimistoon olettaen Suomessa olevan jonkinlaista laillisuuden kunnioitusta, ja jälleen todellisuus ylittää hurjimmankin mielikuvituksen, kun joudun vastakkain passitoimiston päällikön kanssa. Tämä solariumin ruskea virkahirviö aloittaa luennoimalla perusoikeuksista, että kansalaisilla on velvollisuus maksaa korvauksensa. Kun huomautan työvoiman olevan myös valtion erityisessä suojeluksessa, niin strategia muuttuu perustuslain ja kansainvälisten sopimusten vähättelyksi kuten aikaisemmin ulosottomiehen mielessä. Vetoaminen kansainvälisiin sopimuksiin ja perusoikeuksiin ampuu tässä asiassa yli: valtio valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Käytännön ristiriitaisuus tulee hyvin esille, kun ajattelee näin syntynyttä tilannetta. Valtio valittaa alamaisestaan korkeimpaan hallinto-oikeuteen sitä asiaa ja periaatetta vastaan, jonka itse on hyväksynyt allekirjoittamalla tämän kansainvälisen sopimuksen, ja eikö korkein hallinto-oikeuskin ole valtion elin. Eli missä piilee asian järki?

Ainoa itselle mieleen tuleva tarkoitus tällä byrokratian pyörityksellä on saada passin myöntäminen lykkääntymään mahdollisimman pitkään. Kuka tällaisessa tapauksessa sitten korvaa riistetyn liikkumisvapauden? Kun muistelee Mikkelin torin tapahtumia tai miehistönkuljetusvaunuun hukkuneiden varusmiesten kohtaloa, niin vastaus on selvä: ei kukaan valtion koneistossa kanna vastuuta valtion tekemisistä.

Asian absurdiutta lisää se, että jouduin lunastaan postista sen päätöksen, jonka perusteella olin voittanut jutun, kun sen sijaan toinen osapuoli sai samat asiapaperit maksutta.

Keskusteltuani päätöksestä erään lainoppineen kanssa hän oli ensin täysin ymmällään menettelystä ja arvioi asian menneen jo täysin henkilökohtaiselle tasolle: viranomaiset ovat herkkiä heidän toimistaan tehdyille valituksille, ja toisaalta Suomen laki ja oikeuskäytäntö sallivat laajat kostonmahdollisuudet, jos ei muuten niin tavallisen elämisen kiusaamisena.

Näitä periaatteita ei tietenkään sovelleta kaikkiin tasapuolisesti, koska tällöin herätettäisiin ikävää huomiota poliisin valtuuksista. Viranomaiset haluavat säilyttää laajoja valtaoikeuksiaan tahdikkaasti, jotta voitaisiin puuttua hankaliksi koettuihin kansalaisiin tehokkaasti. Mutta tuo hankala kansalainen voit olla sinä jo huomenna.

Tapaus tuo hyvin esille yhden valtion harjoittaman kontrollipolitiikan perusongelmista, että kuka vartioisi meidän vartijoita. Kun valtio aikoo valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, niin onko asia tulkittava siten, että lääninoikeuden päätös ei mitenkä än sido viranomaisia edes ns. välipäätöksenä? Mikä asema sitten sellaisella oikeudella on ja kenelle se kuuluu? Sille, jolla on ase?! Vai mitä tarkoittaa passitoimiston päällikön maininta yliampumisesta kansainvälisillä sopimuksilla!? Vanhentuneet lait ja asetukset ovat edelleen valtion viranomaisten täsmäaseita kurin ja järjestyksen, vaikka vain kuviitteellisenkin, ylläpidossa. Miten sitten voi kunnioittaa sellaista lakia ja sellaisia oikeuskäytäntöjä, joita viranomaisetkaan eivät kunnioita.?

Opetuksiakin tästä voidaan vetää kuten, mistä tunnistat poiliisivaltion:

  1. Siitä, että poliisi säätää itselleen sopivat lait. Näin näyttää tällä hetkellä käyvän huumausainelakiuudistukselle kaikesta järkiargumentoinninta huolimatta. Oikeusministeri on niin vahvasti poliisin liessa kiinni, että julkisesta sanasta ei erota poliisin ja ministerin kommentteja toisistaan.
  2. Siitä, että poliisi jättää noudattamatta itselleen epäedulliset oikeusistuimien päätökset. Tapaus esittää selvästi sen, kuinka viranomaiset haluavat pitää kiinni ei niinkään laista, vaan mandaatistaan tulkita ja soveltaa sitä heille soveliaalla tavalla.

Miksi perusoikeuksista sitten täytyy pitää kiinni? Kansalainen on valtioon nähden alistetussa asemassa voimavarojen suhteen: lakia sovelletaan viime kädessä aseen voimalla. Kansalaisten asema on tällöin yhteisesti sovituista ja julkisesti valvotuista säädöksistä kiinni. Viranomaiset omia "töitään" helpottaakseen ja pitääkseen kiinni valtaoikeuksistaan sivuuttaisivat ne mielellään varsinkin tällaisina kriisiaikoina. Kansalaisen perusoikeuksien vähättely on kuvaavaa Suomen viranomaisille, vaikka asioiden puntaroiminen niiden pohjalta kaikissa olosuhteissa pitäisi olla aidon demokratian sekä kansainvälistymisen lähtökohta - tai sitten keskikoulun yhteiskuntaopin opetukset saa heittää romukoppaan.

Tällaista hallintoa kutsutaan myös paternalismiksi eli valtion isälliseksi otteeksi alamaisestaan. Kansalainen on kuin oppimaton lapsi, jonka vapauksia viranomaiset voivat lasta ojentaakseen aina laajentaa tai kaventaa. Tällainen hallinto edellyttäisi kuitenkin valtiolta jonkinlaista kunnioitettavuutta, kypsyyttä. Järkevät kansalaiset mittaavat valtion auktoriteettia virkamiesten ja poliitikkojen toimenpiteiden herättämän luottamuksen valossa eivätkä juhlapuheiden retoriikalla.

Eikä kyse ole vain vallasta, vaan myös kulttuurisesta kamppailusta. Kontrollipolitiikan ja vaihtoehtokulttuurien "keskustelu" ei suju pelkästään sen takia, että kontrollipolitiikalla on välineet vaientaa vastakkaiset äänet ja kaventaa enemmistön näköalat . Yhteiskunnat olisivat kuolleita maisemia ilman poikkeavia ääniä - siitä viime kädessä on kysymys.

Kaikkea tätä juttu on tuonut mieleen eikä juttu ole vielä puitu loppuun, vaan heinäkuun puolivälissä posti toi pyynnön laatia selitys lääninasiamiehen tekemään valitukseen korkeimmalle hovioikeudelle. Asiaan oli haettu lisää pykäliä lakikirjasta ja minun väitetään jopa tehneen sopimuksen ulosottomiehen kanssa ja lisäksi minun epäillään pakenevan maasta!

Mitään sopimuksia ei virkamiesten kanssa pidä mennä tekemään ja ainut asia, minkä takia tästä maasta haluaisi karata, on juuri virkamiesvalta. Päällimmäisin kohta tuossa paperissa on kuitenkin lääninasiamiehen oikeus valittaa kansalaisen perusoikeuksista - kuuluuko se todella hänen valtamandaattiinsa??

Eli jälkipyykkiä on vielä luvassa seuraaviin numeroihin.