MISSÄ RIKOS?

Osmo Kontula (toim.): Huumeiden käyttäjät Suomessa, Kirjayhtymä, 1992.

Toimittaja on saanut Tiedonjulkistamisen apurahan tätä teosta varten.

Viritetäänpä esimerkin valo:

Neljä kaverusta päättää pitää kesäjuhlat. Jokainen heistä on jo kymmeniäkin vuosia sitten valinnut itselleen sopivimmaksi, miellyttävimmäksi nautintoaineeksi vallitsevasta länsimaisesta alkoholikulttuurista poikkeavan kehitysmaatuotteen, kannabiksen. Siis sitä juhlan nostattajaksi hankkimaan. Palkkapäivä on vastikään ollut, lapset ovat lomalla ja elämä vapaampaa kuin yleensä. Eräällä heistä on kontakteja myyjiin. Keitä nämä ovat, sitä eivät toiset tiedä eivätkä haluakaan tietää, riittää että nämä kontaktit ovat yleensä luotettavia ja toimivat ajallaan. Kerätään siis tonttu eli tuhat markkaa, jolla pääsee jo tukkuostoksille: toimitus on varmempaa ja hinta edullisempi kuin satasilla sählätessä. Kalle lähtee asialle. Parin päivän kuluttua nelikkö tapaa töiden jälkeen Maran kotona. Keittiön pöytään kertyy nyyttäriperiaatteella keksejä, suklaata, hedelmiä, tuoremehua; kahvinkeitin pulputtaa.

Kasettisoitin kaiuttaa tällä kertaa reggaeta. Istutaan rauhassa. Kalle kaivaa täskustaan klassisen foliopaketin ja käärii sen auki pöydällä. Muu seurue henkäisee tyytyväisenä. Aika hyvin. Päätetään erottaa alkuunsa erikokoisista nokareista sopivin ensimmäistä piipullista varten. Folio kiertää jokaisen edessä pöydällä, nuuhkitaan ja arvioidaan, tervehditään kuin vanhaa ystävää. Lili valitsee ja alkaa väsätä. Kalle suurperheisenä on vähissä varoissa; hänelle pitää erottaa palkkio. Aimo tiedetään anteliaimmaksi ja suurpiirteisimmäksi. Hän saa erottaa Kallen osuuden. Mara hakee mattoveitsen ja jakaa loput silmämääräisesti ja toisilta kommentteja kysellen kolmeen yhtä suureen osaan. Kaikki tallettavat omansa taskuihinsa. Lili on pakannut maissipiipun ja sytyttää. Piippu kiertää viisi kierrosta. Ilta jatkuu rupatellen, mehua siemaillen, keksiä syöden ja musiikkia kuunnellen. Tunnin, puolentoista välein tuumataan että seuraavat - juhlitaan ja ollaan vähän holtittomiakin - jokainen kaivaa cannabiksensa esiin ja leikkaa nokareen yhteiseen pottiin. Väsäysvuoro kiertää. Puolenyön tienoilla vieraat alkavat vilkuilla kellojaan ja tutkia aikatauluja; poistutaan yksitellen busseille ja ratikoille.

Kysymys kuuluu:

Montako rikosta tässä Suomen lain mukaan tapahtui? Kuka heistä syyllisty i useimpaan? Mitä toimenpiteitä seuraisi, jos he yksissä tuumin menisivät huumepoliisin puheille ja tunnustaisivat? Kellään heillä ei ole rikosrekisteriä. Kukaan heistä ei koe olevansa rikollinen. (Mara on tosin kerran saanut parkkisakon.) Pitkäänkö Kallea kuulusteltaisiin? Suuriinko korvauksiin heidät tuomittaisiin? Kuka tässä kärsi vahingon? Revittäisiinkö heidän kodeistaan pistorasiat ja liesituulettimet? Vietäisiinkö lapsensa' lastenkoteihin? Menettäisivätkö vanhemmat työpaikkansa? Kuinka suuresta huumejengin/koplan kiinnijäämisesta lehdistö kirjoittaisi; oliko mafiakin asialla? Entä kun kan nahiserä loppuu? -lähtevätkö nämä nöösit piiputtelijat ryöstämään ja murhaamaan lisää han kkiakseen?

PS. Esimerkki ei ole Kontulan kirjasta vaan kirjoittajan (S.S.) kirjan luettuaan saama kärjistetty visio. Itsetunnon päälle kävi etenkin huumepoliisi Jari Aarnion artikkelin pöyristyttävät, mustavalkoiset, suorastaan loukkaavat yleistykset.

Osmo Kontulan kokoama kirja " Huumeiden käyttäjät Suomessa" on ansiokas. Kirja ilmestyi jo keväällä -92, mutta on jätetty vähälle huomiolle julkisuudessa. Eikä ihmekään, pyrkiihän se - ja onnistuukin - romuttamaan julkisuuden ylläpitämää, helppoa kaikki "huumeet" ja kaikki jotakin niistä käyttävät samaan kauhukategoriaan ahtavaa muka-todellisuutta.

Kirjan avartavinta antia on KontuIan avausartikkelin johdanto, joka kertoo eri kulttuurien perinteisten nautintoaineiden "ajautumisen" kielletyiksi ja sallituiksi maailmankaupan ja kulttuurien/valtaryhmittymien/markkinaetuuksien tullessa globaalisiksi 1900 luvun alussa. Tämä osuus piiloutuu tosin otsakkeen Huumeiden käyttäjat suomalaisessa päihdepolitiikassa alle. Hirviäisikö kukaan tiedemies käydä tutkimaan eri nautintoaineiden vaikutusta kulttuureihin ja päätyä eri näkemyksiin kuin länsimaissa vallitsevat?

Sillä niinhän siinä 1900-luvun taitteessa kävi, että länsi ja sen koreesti, antaumuksella ja taidolla tuottama alkoholi jyräsi silloisten siirtomaiden ja protektoraattien vastaavat, yhtä taidokkaasti kehitetyt nautintoaineet ja sulki ne laillisen maailmankaupan ulkopuolelle. Poikkeuksiksi jäivät kahvi, tee, kaakao ja tupakka, joiden kasvatus ja valmistus oli sen verran yksinkertaista että valkoiset plantaasinomistajatkin sen oppivat. (Käsitys kirjoittajan.)

Olen vuosikausia hellinyt ajatusta, miten kannabiksen vapauttaminen maailmankauppaan vaikuttaisi sen perinteisten tuottajamaiden, joista useimmat ovat tällä hetkellä köyhiä kehitysmaita, talouteen ja hyvinvointiin. Tietty ostaisin mieluummin pilveni suoratuontikaupasta reiluun hintaan ja ennenkaikkea joutumatta tukemaan kaikkia niitä terroristi- ja rikollisjärjestövälikäsiä, joiden kautta kannabis nykyään Eurooppaan kulkeutuu. (Ja aiheuttaa väliin ankaraa moraalista närästystä illan hetkinä).

Nämä visiot ovat kieltämättä vielä kaukana nykykäytännöistä. Mutta oikeudenmukaisia ne olisivat...

Heikki Seppälän artikkeli Huumausainekontrolli oikeuslaitoksen näkökulmasta" on puolueettomassa asiallisuudessaan kirjan tärkeimpiä. Pohdinta rikoksen olemuksesta, rangaistuksen ehkäisevästä vaikutuksesta silloin, kun tekijä ei koe syyllistyvänsä rikokseen ja rikollisen identiteetin muodostumisesta ja siitä miten rangaistaviksi joutuvat valikoituvat sopisi oikeusministeri Pokalle iltalukemiseksi. Risto Mikkosen kirjoittama , 'Vankila ratkaisuna huumeongelmaan" jatkaa osin samoista teemoista ja erittelee lisäksi huumeita ja päihteitä käsitteinä ja alalajeina etenkin vankilakulttuurissa. Osmo Kontulan ja Jari Tirkkosen artikkelit "Nuoret huumeidenkäyttäjät" ja "Pahan olon poistajat" jengianalyysi) ovat sympaattisia ja todentuntuisia kokonaisuuksia eivätkä kumarra median huumeongelmakäsit yksille. Timo Larmelan ja llkka Laineen laaja-alainen analyysi "Kannabiksen käyttäjänä Suomessa" on perusteellinen ja suorastaan rauhoittava. Siitä huolimatta, että noitavainomentaliteetti ja rauhallisen ja muuten lainkuuliaisen kansalaisen-kannabiksenkäyttäjän epäoikeudenmukainen lainsuojattomuus tuodaan myös esille. Suomen tilannetta peilataan laajasti ja asiallisesti Eurooppaan ja muihin kulttuureihin; alan historiankin valossa. Mietityttää vain aiheuttaako kirjoituksen lukeminen huumepoliisille ja -valistajille yhtä voimakasta närää ja ärsytystä kuin esim. Jari Aarnion artikkeli minulle. Pekka Hakkarainen ja "Huumausaineiden käyttötavat" lajittelee tieteellisesti erilaisia käyttäjäryhmiä ja -tapoja. Yllättäviä poikkearnia vleisistä luuloista paljastuu tässäkin. Antti Holopaisen "Narkomaanin ja ammattiauttajan kohtaamisesta" keskittyy ongelmallisiin sekakäyttäjiin. Juttu on kliininen ja hiukan ulkokohtainen.