Huumevalvonta vapaassa yhteiskunnassa

Risto Mikkonen

Osa I: Huumevalvonnan vaihtelu

Bakalar, James B ja Grinspoon, Lester: Drug Control in a Free Society, 1988

Psykiatrian professori Lester Grinspoon ja lakitieteen sekä psykiatrian luennoija James B. Bakalar Harvard Medical Schoolista ovat pitkän linjan osallistujia Yhdysvaltain huumedebattiin. Kirjaansa Drug Control in a Free Society (Cambridge 1988) he ovat koonneet ajatuksia herättävän analyysin niistä perusteista, joille nykyaikaisen teollisen yhteiskunnan huumeiden käytön valvonta perustuu.

Liberaalien valtioteorioiden lähtökohtana ovat John Stuart Millin periaatteet vapaasta yhteiskunnasta (On Liberty, 1859). Keskeinen teesi on aikuisen ihmisen vapaus elää omaa elämäänsä. Tätä vapautta tulee rajoittaa vain viatonta kolmatta osapuolta suojellaksemme.

Millin näkemykset sanan vapaudesta olivat aikoinaan profeetallisia, hänen epäilynsä paternalismia, valtion ylivaltaa, kohtaan vetoavat edelleen ihmisiin, asenteiden kaksijakoisuus ei ole enää esteenä alkoholin myynnille, mutta harva liberaaliajattelija on yhtä mieltä hänen kanssaan huumekontrollista, vaikka nimenomaan valtion harjoittamat alkoholin ja huumeiden valvonta ovat Millin kritiikin kohteina.

Nykyaikana tätä teesiä vapaudesta on yritetty kiertää ns, positiivisen vapauden käsitteellä, mutta sen arvo on kärsinyt sitä erityisesti vaalineiden keskusjohtoisten valtioiden luhistumisen myötä. Näistä poliittisista mullistuksista huolimatta ns. amerikkalainen ihmisoikeusajattelu on ollut saamassa yhä enemmän jalansijaa kansainvälisessä politiikassa - myös meillä Suomessa.

Tästä on syntynyt se ristiriita, että meille tuodaan USA:n johtamaa kansainvälistä huumepolitiikkaa, huumesotaa, muttei sen kritiikkiä. Miten voimme soveltaa liberaalia valtioajattelua, jos kontrollipolitiikkamme nojautuu pakkotoimenpiteisiin, yksilön vapauksien rajoittamiseen ilman tämän suostumusta ja kaiken tämän oikeuttavaan ajattelumalliin? Huumeiden valvonnan ongelmat juontuvat usein sen oikeuttamisen ongelmallisuudesta vapaaseen yhteiskuntaan.

Aikuisen ihmisen vapaan harkinnan teesiä kierretään huumevalvonnassa esimerkiksi myyteillä riippuvuuden luonteesta ja ns. pushereista. Lisäksi olemme paitsi poliittisten intohimojen niin myös käsitteellisen sekaannuksen kahlitsemia todellisuutta havainnoi dessamme. Puutteellinen kyky ja valmius käsittää todellisuutta oman kokemuksen pohjalta korvataan helposti asenteilla, asioiden niputtamisella mielipidekimpuiksi ja näillä eväillä jopa tehdään politiikkaa, minkä kohteet ovat yleensä turvallisen kaukana päätöksentekoareenoilta.

Tälle suomalaiselle mallille tehdä huumepolitiikkaa Hamppu tarjoaa eväiksi käännetyn referaatin kirjan huumekontrollin malleja ja huumeongelman käsitettä kyseenalaistavista luvuista. Tämä jälkimmäinen osa julkaistaan seuraavassa numerossa.

Olettakaamme nykyaikainen yhteiskunta, jota Millin esittämän vapaan tahdon epäilyt eivät vaivaa, kulttuurisen hallinnan taistelut eivät revi ja historiallisesti vakiintuneet määritelmät eivät lamauta. Millaisia olisivat järkevimmät tavat hoitaa huumeiden käyttö? Ratkaisujen piiri olisi epäilemättä laaja ja kukin yhteiskunta käyttäisi erilaisia sekoituksia niistä, mutta yleisesti ne voitaisiin osoittaa kahteen kategoriaan: informaalisiin sekä formaalisiin (enimmäkseen laillisiin) ohjeisiin ja rangaistuks iin. Meidän yhteiskuntamme organisaatioltaan ja kulttuuriltaan monimuotoisena haluaa ja tarvitsee formaalisia sääntöjä. Alkoholin kohdalla edelleen väitellään tosissaan laillisten ja epävirallisten valvontamenetelmien hyvistä puolista, mitä tuodaan esille väittelynä integraatio- eli sosiokulttuurisen mallin ja kulutuksenjakomallin kannattajien välillä.

Integraatiomalli

Integraatiomalli esittää, että yhteiskunnan alkoholiongelman vakavuus ei riipu kulutetun alkoholin kokonaismäärästä, vaan alkoholin käyttöä ympäröivistä informaalisista järjestelyistä ja rangaistuksista; alkoholin tulisi olla oikealla tavalla integroitu j okapäiväiseen elämään. On ehdotettu myös lieviä oikeudellisia toimenpiteitä auttamaan tavan muotoutumisessa. Muutama uskalikko on ehdottanut integroitua käyttöä lähestymistavaksi laittomien huumeiden valvontaan.

On olemassa integraatiomallia tukevaa teoriaa ja todistusaineistoa. Vakiintuneet juomisen hyvät tavat merkitsevät harvempia epämääräisiä vihjeitä toiminnalle, turvallista älyllistä kehystä keskeisille ympäristön tarjoamille vihjeille sekä tarpeeksi ulkois ia vihjeitä estämään kaoottisten impulssien hallitsemasta toimintaa.

On myös vastaväitteitä. Esimerkiksi Ranskassa juominen on hyvin integroitu, ja silti siellä on ilmeisesti eniten kroonisia alkoholiongelmia maailmassa ja runsaasti akuuttia alkoholin väärinkäyttöä. Lisäksi tulevat käsitteelliset vaikeudet: jos integroitu juominen ei merkitse muuta kuin kohtuullista ja kurinalaista juomista, niin tällainen alkoholin käyttö aiheuttaa vähän ongelmia jo määritelmänsä mukaan.

Pääväite mallia vastaan on, että se ei esitä minkäänlaisia tehokkaita menettelytapoja. On kyseenalaista, kuinka pitkälle juomis- ja huumeiden nauttimistapoja voidaan säädellä tietoisina menettelytapoina. Voidaan väittää, että ne ihmiset, jotka hyötyisivät eniten virallisesta huumevalistuksesta, eivät tarvitse sitä, koska he oppisivat huumeiden käytön kontrolloinnin itsekin. Harkittu kasvatus vastuuulliseen alkoholin käyttöön ei ole menestynyt, ja on epäiltävä sitä auttaisiko ehdotettu huumevalistuksen uudistaminenkaan. Uskonnolliset menettelytavat auttavat joskus: ehkä integraatiomalli toimisi parhaiten teokratiassa.

Suurin hyöty mallin innoittamista tutkimuksista on ollut sen osoittaminen, kuinka laittomien huumeiden käyttäjät vakiinnuttavat "sanktionsa ja rituaalinsa", jotka pitävät vahingolliset vaikutukset mahdollisimman vähäisinä. Integraatiomalli voi opettaa mei tä tekemään tarpeellisia erotteluja eikä reagoimaan hysteerisesti kaikkeen laittomaan huumeiden käyttöön, mutta se ei selitä paljon siitä, mitä pitäisi tehdä silloin kun huumeita ja alkoholia käytetään väärin.

Kulutuksen jakomalli

Kulutuksen jakomallin kannattajat uskovat, että alkoholiongelmat vaihtelevat yhteiskunnassa kulutetun alkoholin kokonaismäärän mukaisesti, ja ehdottavat, että paras tapa vähentää alkoholin väärinkäyttöä on rajoittaa tarjontaa hinnoituksella, verotuksella ja luvilla. Alkoholin kulutuksen jakauma missä tahansa väestössä on yksihuippuinen ja sopivilla matemaattisilla järjestelyillä se voidaan saattaa lähestymään normaalijakaumaa. Todellisuudessa kulutuksen jakaumaa kuvaava käyrä ei ole symmetrinen, vaan hyvi n paljon oikealle vinoutunut, eli suurin osa ihmisistä juo vähän ja muutamat kohottavat keskiarvoa juomalla paljon.

Mallin mukaan inhimillisen vaihtelun piiri on pysyvä ja käyrän muoto riippuu vain ko. väestön keskiarvosta. Johtopäätöksenä on, että alkoholin kokonaiskäyttöä leikkaavat menettelytavat vähentävät merkittävästi alkoholiongelmia. Tehokkaimmat menetelmät ovat myynnin aikarajoitukset ja varsinkin veronlisäykset. Mutta alkoholia raskaasti tai väärin käyttävien lukumäärään eivät vaikuta samat voimat, jotka vaikuttavat keskivertoihmisen juomiseen. Mallin empiiriset ja tilastolliset oletukset on siis asetettu kys eenalaisiksi.

Huolimatta kulutuskäyrien tarkasta muodosta on kuitenkin vahvoja näyttöjä siitä, että huumeen suhteellisen hinnan kohottaminen tai sen saannin vaikeuttaminen vähentää sen käyttöä. Heroiiniaddiktit mukauttavat tarpeensa heroiinin hinnan mukaiseksi; ei pidä paikkaansa, että heidän täytyisi saada annoksensa hinnalla millä hyvänsä. Kun Suomi liberalisoi olutlakinsa 1968-9 alentamalla juomisikää ja sallimalla lisää myyntipisteitä, lisääntyi alkoholin käyttö 46% henkilöä kohti ensimmäisenä vuonna ja juopumuspid ätykset lisääntyivät huomattavasti. Niillä mailla ja kansoilla, joita pidetään integroidun juomisen malleina, ei ole alhaista alkoholiongelmien tasoa, jollei myöskin juomisen taso ole alhainen. Jos marihuanan polttajat siirtyvät alkoholiin tai heroiiniin hinnan noustua, olisi ehkä parempi estää tämä.

Lakien hinta liian korkea?

Toinen syy suhtautumiselle alkoholin lailliseen kontrolliin vakavasti on se, että jos hintojen korottaminen ja saatavuuden rajoittaminen eivät alenna huumeen keskimääräistä kulutusta tai jos keskimääräisen kulutuksen alentaminen ei vähennä sen huonoja vaikutuksia, niin 20. vuosisadan virkistysaineiden valvontajärjestelmä ei ole ollut järkevä. Tämä järjestelmä ei erottele kohtuullista ja liikakäyttöä eikä integroituneita ja ei-integroituneita tapoja; se vain pyrkii pitämään kaikki erossa aineista ja täs tä me haluamme maksaa tuntuvasti. Esille nousee kysymys, onko nykyisten lakien hinta liian korkea?

Laillisten rajoitusten näytöt on joka tapauksessa asetettu kyseenalaisiksi. Yhteiskuntatieteissä, ongelmana on syiden erottaminen seurauksisista, kun ei ole mitään hyväksyttyä teoreettista kehystä. Ei ole tutkimusta yhdeltä maantieteelliseltä alueelta enn en ja jälkeen uusien alkoholirajoitusten, jossa olisi käytetty vertailualuetta.

Tähän liittyviä ongelmia on muitakin. Jos huumeen käyttö on tarpeeksi juurtunutta yhteiskuntaan, kansa yksinkertaisesti sietää liian korkeita hintoja esimerkiksi luomalla laajat pimeät markkinat. Sitäpaitsi huume voi luoda niin vahvan riippuvuuden, että kysyntä pysyy joustamattomana ja hintojen nostamisella on vain rajalliset vaikutukset. Tätä on usein väitetty heroiinista, mutta se on vielä selvempää tupakan kohdalla.

Lait toimivat parhaiten lyhyellä aikavälillä ja varsinkin, kun huumeongelma on keskittynyt yhteiskunnan suppealle sektorille. Luonnollinen ehdotus olisi yhdistellä lait kokonaistarjonnan vähentämiseksi yrityksiin edistää integroitua juomista tai huumeiden käyttöä. Lakia voidaan käyttää vahvistamaan yhteiskunnan hyväksymiä arvoja ja saattamaan marginaaliset väestönosat mukautumaan. Huumeen saatavuuden rajoitukset voivat auttaa turvallisempien ja terveellisempien käyttötapojen edistämisessä.

Yksi mielenkiintoinen sosiokulttuuristen ja laillisten valvontatapojen yhdistelmä olisi paikallinen lupajärjestelmä. Pienet, kulttuurisesti yhdenmukaiset maantieteelliset alueet tekisivät omat lakinsa alkoholin myynnistä siten, että sosiaaliset asenteet v ahvistaisivat laillisia rajoituksia.

Hinnoittelumenettelytapoja voitaisiin pitää tapana ihmisten pakottamiseksi ostamaan vakuutus itselleen ja muille heidän alkoholin ja huumeiden väärinkäytön takia. Alkoholiveroilla me maksamme alkoholin väärinkäytön aiheuttamia ongelmia. Ongelmana on se, että tämän hetken verot eivät kata väärinkäytön aiheuttamia ongelmia. Vieläkin vakavampaa on se, että tätä vakuutusta eivät maksa oikeat ihmiset: alkoholin väärinkäyttäjät eivät kuitenkaan maksa tarpeeksi kattamaan aiheuttamiaan kustannuksia.

Paternalismin motiivit epäilyttäviä

Paternalismin motiivit ovat epäilyttäviä. Idea vähentää alkoholiongelmia vähentämällä keskivertokulutusta ei ole uskottava, jos alkoholin väärinkäyttäjien patologinen tila tekee heistä immuuneja niille laillisille menettelytavoille, jotka muuttaisivat kes kivertojuojan tapoja. Olisi parempi, ettei saatettaisi kaikkia kärsimään muutamien sairauden tähden, ja tämä on vielä vakavampi vaara, jos sairaat ja terveet alkoholin käyttäjät edustavatkin kahta erilaista väestöä eivätkä kahta pistettä yhdellä yhdenmuot oisella jakaumalla.

Alkoholin ja muiden väärinkäytettävien huumeiden välinen kuilu on valtava laillisten rajoitustapojen erikoistapauksen, rikoslain kohdalla. Myynnin tai hallussapidon kriminalisointia ei enää oteta vakavasti alkoholin valvonnan keinona, mutta se on ensimmä inen puolustuslinja muiden huumeiden väärinkäyttömuotoja vastaan. Rikoslain käyttöä puolustava argumentti on yksinkertainen: jos hinnoittelun ja rajoitusten heikommat menettelytavat kuten hinnoittelu ja rajoitukset toimivat, niin tämäkin onnistuu; ja jos ne eivät onnistu, niin tämä onnistuu varmasti.

Rikoslaki kulttuurista valtaa

Rikoslait poikkeavat laadullisesti toisista laillisista rajoituksista. Keskustelu siitä, mitä tekoja tulisi kriminalisoida, tuo esille uudessa muodossa laillisen moralismin ja kulttuurisen symbolismin kysymykset. Kun käyttäjästä on tehty kriminaali, käy m oralismi terveyden ja kuluttajansuojelun edellä. Huumeiden ollessa kyseessä rikoslain pelotusarvo on paljon pienempi kuin sen arvo kulttuurisen valta-aseman merkkinä. Tämän takia yleisö usein kieltäytyy luopumasta siitä, vaikka pelotusvoima näyttäisi olem attomalta.

Rikosoikeudellisen rangaistuksen sopivat rajat ovat vanha väittelyn aihe: missä tapaan perustuvat rajoitukset ovat riittäviä, siellä lait ovat tarpeettomia; missä tavat ovat riittämättömiä, lait ovat hyödyttömiä. On olemassa eräitä yleisiä tilanteita, joi ssa rikosoikeudelliset rangaistukset todennäköisesti ovat vääriä: jos esimerkiksi lailla ei ole yleistä kannatusta, lain toteuttamisen kustannukset ovat raskaita; laista tulee epäsuosittu, jos sen toteuttamiseen tarpeelliset menettelytavat loukkaavat monia ihmisiä jne.

Huumelait edistävät lahjontaa, kavaltamista, kaaosta ja terroria

Jos pakkokeinot aiotaan ottaa tosissaan, niin niihin tulee sijoittaa suuria resursseja. Huumelakien täytäntöönpanon edistämät institutionalisoidut lahjonta, kavaltaminen, kaaos ja terrori eivät ole vain epäonnisia seurauksia ikävästä, mutta tarpeellisesta toiminnasta, vaan ne ovat oleellisia tapoja saavuttaa lain tavoitteet. Lain täytäntööpanon arvellaan rajoittavan tarjontaa ja pitävän jälleenmyyntihinnat ylhäällä tekemällä toiminnan mahdollisimman ikäväksi ja vaaralliseksi. On tekopyhää teeskennellä närkästystä ja pelästymistä huumekaupan tappavuudesta, koska yritämme itse muovata sitä houkuttelevaksi piittaamattomille ja paatuneille ihmisille ja mahdollisimman hermoja raastavaksi kaikille osallisille. Tämä epämukavuus on joskus asetettu jopa itse huumeiden syyksi aivan kuin se olisi farmakologista vaikutusta.

Kieltolaki ei demokraattinen

Emme voi jättää huomiotta vapauden kysymyksiä huumelakien vaikutusten kustannus-hyöty analyysissa. On myönnetty, että alkoholin kieltolakia ei olisi voitu toteuttaa ilman demokratialle sopimattomia menetelmiä ja sama pätee selvästikin muihin huumelakeihi n. Kustannuksia ja yksilönoikeuksia pitää punnita tietenkin kaikkia rikoslakeja harkitessa, mutta huumelait luovat niin oudon tilanteen määrällisesti, että ne näyttävät laadultaan oudoilta. Poliisi ja lain ja järjestyksen puolustajat pitävät menettelytapo jen yksityiskohtia lähinnä haittana ja turhuutena, monimutkaisena pelinä, jossa viranomaisia estetään tekemästä työtään. Vääristymiä syntyy haluttomuudestamme tai kyvyttömyydestämme, teknisistä tai periaatteellisista syistä, noudattaa itse tekemieämme lak eja.

Huumeiden hallussapidon salliminen on yleisesti suositeltu ratkaisu joihinkin rikoslain luomiin ongelmiin. Rikoslain symbolinen arvo on suurempi, jos se suunnataan myyjään eikä käyttäjään. Rangaistuksen jakamisen epäyhtenäisyydet ja anomaliat eivät näytä niin huolestuttavilta, kun vain toisten ihmisten huumeiden käytöstä hyötynyt henkilö pistetään vankilaan. Ongelmana on kuitenkin käyttäjä: niin kauan kuin on olemassa markkinat, ns. huumekuningas voidaan korvata. Toinen syy käytön rankaisun säilyttämiseks i on väärinkäyttäjien taivuttaminen hoitoon: pidätetään heidät rikollisina ja käsitellään sitten sairaina.

Rajoitukset käyttötarkoituksen mukaan

Mutta ongelmaa voidaan lähestyä eritellymmin sallimalla huume laillisesti määrätyille käyttäjille tai määrättyihin käyttötarkoituksiin. Yleismaailmallisin määrätty käyttäjäryhmä ovat aikuiset ja muita rajoitetumpia ryhmiä on esiintynyt. Lailliset rajoituk set huumeen käyttötarkoituksen mukaan ovat tavallisimpia ja tehokkaimpia. Yksi muoto on rajoitus uskonnolliseen käyttöön. Mutta uskonnollinen käyttötarkoitus ei takaa sitä, että huumeen käyttö olisi hyödyllistä. Säännöt, jotka asettavat huumeet ja uskonnon kahteen eri luokkaan suojellen uskontoa saastumiselta, on muotoiltu vain erityistä kulttuuria varten. Kun virallinen politiikka intiaaneja vastaan oli assimilaatio, niin peyotea pidettiin huumeen väärinkäyttöongelmana. Nyt kun intiaanien on sallittu pel astaa kulttuurinen identiteettinsä, niin peyotesta on tehty laillinen. Mutta jonkin muun ryhmän, vaikka hippien, kohdalla tuomioistuimet eivät olisi näin suopeita.

Toinen päärajoite käyttötarkoituksen mukaan on lääketiede, joka on nykyään varmaan tärkeämpi huumevalvonnan peruste kuin uskonto. Sekä uskonnollinen että lääketieteellinen valvonta vaativat hallituksen hyväksynnän, ja voitaisiin väittää, että nykyaikaisis sa teollisissa yhteiskunnissa lääketieteellisen ammattikunnan tulee tarjota se rituaalinen konteksti, joka tekee lääketegnologiasta suhteellisen turvallisen. Lääketieteellinen valvonta, jos sitä voitaisiin harjoittaa ilman julkilausuttuja rangaistuksia pe lkästään lääkäreille annetun auktoriteetin avulla, olisi yksi muoto integraatiomallista.

Kaikissa huumeiden valvontamalleissa, joita harjoitetaan laillisesti käyttötarkoituksen mukaan, pääongelmana on sen varmistaminen, että tarkoitus on määritelty tarpeeksi suppeasti. Lukuunottamatta suppeita laillisia sanktioita on päätös lääketieteellisestä tarkoituksesta jätetty lääketieteen ammattilaisille. Heille on jätetty lääkkeen erottaminen mielihyvästä tai jokapäiväisen elämän aiheuttamien ongelmien satunnaisesta terapiasta, ja lääke tulee myös erottaa tiettyjen tehtävien suorittamisen helpottamise sta. Selvästikin on runsaasti rajatapauksia.

Urheilussa huumeet kiellettyjä

Urheilussa ei huumeita hyväksytä. Neljä syytä huumeiden kieltämiseksi urheilusta ovat: ne ovat vaarallisia, ne ovat epärehellisiä, ne aiheuttavat ruumiin tai sielun epänormaaleja tiloja ja ne ovat keinotekoisia tai luonnottomia. Ehkä me oletamme, että ris kiä ei oteta vapaaehtoisesti huumeiden kohdalla, koska huumeiden ottajat eivät ymmärrä, mitä he tekevät. Tämä on helppo uskoa vain siksi, että huumeiden säätely perustuu oletukselle, että ihmiset eivät kykene tekemään omia valintojaan vahvemmista huumeist a. Tämä taas siksi, koska suurin osa huumeiden käytöstä on hyväksyttävää vain lääkäreiden valvonnassa ja ohjauksessa.

Epärehellisyys on myös järjetön tarkasti ajateltuna. Johtopäätöksenähän on, että ammattilainen, joka saa voimansa ja luottamuksensa pilleristä, ei voita omalla ponnistelullaan. Sama voitaisiin esittää urheiluvälineitä vastaan.

On myös epäily, että kilpailijat, jotka ottavat huumeita suoriutuakseen paremmin, käyttävät niitä epänormaaleja määriä ja epänormaalilla tavalla. Tämän voisi tulkita, että huumeet ovat hyväksyttäviä vain normalisointiin, ei optimointiin. Tämän asenteen jä rkevyys riippuu normaalisuuden merkityksestä. Ongelma ratkaistaan usein lääketieteellisellä määritelmällä. Käytännön tapauksissa puheet normaaliudesta, optimoinnista ja epänormaaliudesta menettävät käytännöllisen erottelukyvyn. Viimeinen väite koskee kein otekoisuutta tai luonnottomuutta. Mutta tämä olettaa toimimatonta erottelua luonnollisten (hyvien) ja keinotekoisten (pahojen) suoritusta parantavien tapojen välillä. Keinotekoisuuden syyte on epärehellisyyden ja epänormaalisuuden syytteiden toisinto: nii den ideat riippuvat lääketieteellisistä määrittelyistä, jotka ovat enemmänkin implisiittisiä kuin eksplisiittisiä.

Rajoitus käyttötarkoituksen mukaan valvottujen aineiden laillisessa säätelyssä on niin tärkeä, että meillä on taipumus suhtautua epäluuloisesti kaikkiin ehdotuksiin käyttää niitä, mitkä jättaisivät tarkoituksen moniselitteiseksi tai epämääräiseksi. Nykyai kainen epäily uskonnon pätevyydestä vaikeuttaa huumeiden käyttöä uskonnollisiin tarkoituksiin. Sama vaikeus tulee esille niiden yhteisöllisten järjestelyjen kohdalla, joita on ehdotettu psykedeelisten tai hallusinogeenisten huumeiden käyttöön.

Huumeita positiivisiin tarkoituksiin

Andrew Weil (The Natural Mind, 1972) ehdottaa, että käyttäisimme huumeita positiivisiin tarkoituksiin, rikastuttamaan elämäämme ennemmin kuin helpottamaan ikävystymistä, tuskaa ja onnettomuutta. Näin hylätään tavanomainen lääketieteellinen käsitys sopivas ta huumeiden käytöstä, joka on lähes vastakkainen. Suurimmalle osalle huumeista lääketieteellinen käyttö katsotaan ainoaksi sopivaksi. Silti WHO:n terveyden määritelmällä täydellisenä fyysisenä, mielenterveydellisenä ja sosiaalisena hyvinvointina Weil ajaa terveyden asiaa yhtä paljon kuin lääkäri, joka ajattelee, ettei kenenkään, joka tuntee olonsa hyväksi, tulisi koskaan nauttia huumeita. Tässä siis terveyden sosiaalinen määritelmä vaihtelee asiayhteyden perusteella. Kun puhumme huumeiden aiheuttamista terveyttä uhkaavista vaaroista, pyrimme käyttämään laajinta mahdollista terveyden määritelmää oikeuttaaksemme ankarimmat rajoitukset. Kun taas luomme laillisia käyttötarkoituksia huumeiden käytölle, joista siis terveys on yksi, yritämme määritellä terveyde n kapeasti, jotta taas voisimme oikeuttaa ankarat rajoitukset. Terveys positiivisena vapautena - täydellisenä hyvinvointina - on oikeutettu syy kieltää huumeet, mutta ei käyttää niitä.

Yleistyksenä tästä suoran huumevalvonnan muotojen tarkastelusta olisi, että ne ovat kaikki rajoittuneita tehokkuudeltaan. Integraatiomalli harkitusta ja kohtuullisesta huumeiden käytöstä kaikille ihmisille voi olla erinomainen päämäärä, mutta on vaikeaa n ähdä, miten se muutetaan menettelytavoiksi. Laillisilla valvontatavoilla sisältäen oikeudelliset rangaistukset on tiettyä vaikutusta, mutta niistä maksetaan tuntuva sosiaalinen hinta. Huumeiden käytön laillinen rajoittaminen määrätyille ihmisluokille ei ole enää yleisesti hyväksyttävissä. Huumeiden käyttö voidaan rajoittaa kapeasti määriteltyihin uskonnollisiin tai lääketieteellisiin tarkoituksiin, mutta tämä menettely luo omia vaikeuksiaan ja osoittautuu usein yhdentekeväksi laajempien huumeongelmien rat kaisussa. Emme ehkä tarkastele asioita oikealla tavalla, jos uhraamme liian paljon huomiota huumeiden käytön valvontatapoihin.

Seuraavassa numerossa osa II: Huumeongelman ratkaisu tai purkaminen.