Uusin kuvio suomalaisessa huumetutkimuksessa

Risto Mikkonen

SUOMALAINEN HUUMEKYSYMYS, Huumausaineiden yhteiskunnallinen paikka Suomessa toisen maailmansodan jälkeen., Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja N:o 42, ISBN 951-9192-54-9, Helsinki 1992

Viime vuoden lopussa ilmestyi Pekka Hakkaraisen väitöskirja SUOMALAINEN HUUMEKYSYMYS, Huumausaineiden yhteiskunnallinen paikka Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Sen julkaisi Alkoholitutkimussäätiö eli sitä voi kysellä esimerkiksi Akateemisesta kirjakaupasta.

Koska tutkimus on väitöskirja, ei teksti kaikin paikoin avaudu maallikolle. Silti voin suositella yksien kansien sisään koottua suomalaisen huumeiden käytön ja tämän kontrolloinnin historiaa kaikille asiasta kiinnostuneille tai ammattinsa vuoksi asiaan sotkeutuneille.

Hakkarainen käyttää aineistonsa käsittelyyn konstruktivistista lähestymistapaa, jonka avainkäsite on sosiaalisten ongelmien määrittelyprosessi. Kaikki sosiaaliset faktat eivät määrity samalla tavalla vaan niitä määritetään yhteiskunnallisissa prosesseissa. Verrataan esimerkiksi pankkitukea huumeongelmaan. Näiden kahden ongelma-alueen ero on rahallisesti mitattuna tuhatkertainen, mutta ero ei näy lehtien palstamillimetreinä. Niinpä se, kuka määrittää ongelman, ratkaisee koetun vakavuuden. Asialla on myös toinen puolensa eli sosiaalisten ongelmien kohderyhmät eivät ole pelkästään passiivisia toimenpiteiden kohteita, vaan "ongelman kantajia", jotka toimintansa kautta määrittävät ongelmaa. Hamppu-lehti asettuu luontevasti ongelman kantajaksi tässä asiassa.

Sivulla 22 esitetään Suomen huumeiden käytön historian yleinen "virallinen" tarina, ja edellä luonnehditun teoreettisen viitekehyksen avulla Hakkarainen syventää sitä ennen käsittelemättömän aineiston valossa. Tätä kautta määritetään huumeongelman yhteiskunnallinen paikka Suomessa: vaikka huumeiden käyttö ja kontrolli on kansainvälinen ilmiö on sillä omat kansalliset piirteensä ja painotuksensa, jotka on tiedostettava meikäläisten ominaispiirteiden ymmärtämiseksi.

Historiasta huumausainelain käsittelyprosessi 1967-72 on mielenkiintoisin tämän päivän kuvioihin rinnastaen. Päivän politiikan harrastaminen sai kauaskantoisia seurauksia vaikuttaen tulevaisuuden toimintamalleihin. Puolusteluna silloiselle ratkaisulle kriminalisoida käyttö oli, että asia voidaan jättää syyttämättä, mutta tätähän sekä poliisi että oikeuslaitos eivät tehneet.

Suomen kuviot kehittyivät tästä eteenpäin hyvin tiukasti kontrolloituina ja maan alle painuneina. Tästä asioiden tilasta on yritetty vetää se johtopäätös, että tiukka kontrolli on säästänyt meidät vakavilta lieveilmiöiltä kuten ministerimme Pokka puolustellessaan omaa repressiivistä kantaansa. Onkohan hänelle koskaan juolahtanut mieleen se tosiseikka, että kontrolliviranomaiset oman toimintansa puolusteluissaan kernaasti dramatisoivat huumeiden vaikutuksia?

Verratessaan Suomen ratkaisua 60-70 lukujen vaihteessa kansainväliseen tilanteeseen päätyy Hakkarainen arvioon, että Suomen ratkaisu oli lähinnä moralistinen. Huumeongelma määriteltiin rikosoikeudellisesta näkökulmasta ja ongelman määrittelijäksi tuli poliisi, tuoden oman yksipuolisen näkökulmansa vallitsevaksi kuvaksi yleisölle.

Niinpä kun 80-luvulla alkoi ilmetä tarvetta pitkäaikaisen huumeidenkäytön aiheuttamien ongelmien hoitoon, tulkitsi kontrollikoneisto tämän yksipuolisesti "uudeksi huumeaalloksi", johon vaadittiin vain lisää toimintavaltuuksia ja sen vaatimia resursseja. Asian voisi tulkita myös siten, että olemme jääneet asiankäsittelyssä pahasti noidankehään: toimenpiteemme aiheuttaa ongelmia, joiden "hoitamiseksi" samoja vanhoja toimenpiteitä vain kovennetaan.

Teoria ja käytäntö

Väitöskirjan ilmestyminen saavutti runsaasti julkisuutta, mikä kertoo siitä, että vaikka päällämme lepää taloudellisen vararikon uhka, niin silti huumeongelmalla on oma arvonsa ja paikkansa yhteiskunnan kulkua jäsennettäessä. Tätä saavutettua julkisuutta voisi käyttää työn tulosten testaamiseen eli miten työssä on onnistuttu paikallistamaan suomalainen diskurssi ja sen lähteet.

Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat ovat selostuksissaan neutraalin asiallisia. Jutut ovat jopa hämmästyttävän samankaltaisia otsikoita myöten: kun päädytään määrittelemään huumeilmiö vähemmistöilmiöksi, niin kyseessä on työn pohjalta tehty kansanomaistava tulkinta, hyvä sellainen. Savon Sanomat julkaisi väittelijän itsensä laatiman tiedotteen sellaisenaan, mikä tietysti takaa sanoman sellaisena kuin henkilö sen haluaisi tulevan esille. Onnistunut toimitustyö vain auttaisi tieteellisen tekstin välittymisen laajemmille kansankerroksille. Iltalehti rakensi isomman jutun työn ympärille, ja ratikoissa ja busseissa kuluva kertakäyttöpaperi olikin saanut siitä numeron painavimman tarinan.

Muutama valtakunnallinen ja paikallinen radiokanava välitti myös tiedon väikkäristä. Itse kuulin Radiomafian puhelinhaastattelun, jossa varovaisesti kurkistettiin tulevaisuuteen nyt kun USA:ssa presidentin vaihdon odotetaan tuovan muutoksia myös huumausainepolitiikkaan. USA:n kongressikin on arvostellut Reaganin aloittamaa ja Bushin laajentamaa "huumesotaa", ja Clintonin linjaus on jo määritelty linjaksi "kokeilla saa kunhan ei vedä henkeen". Varapresidentti Gore ilmeisesti pystyisi vetämään syvempäänkin linjanvedossaan. Näin tämä "nuorten rokkikanava" onnistuu olemaan uutisoinnillaan juuri tässä päivässä

TV:n 1-kanavan 18.30 uutisten anti oli kysymyksiä herättävä: väitöskirjassa on päädytty huomioon, että meillä käytävää debattia hallitsee väittely siitä, kasvaako ongelma vaiko ei ja että debatin pääaktoreiksi ovat nousseet kontrolliviranomaiset, lähinnä poliisi. TV-uutisten toimittaja esittää työn väittävän, että ongelma ei olisikaan kasvanut. (Niinhän ne partaradikaalit aina ...) No tietty, uutisiin pitää saada poliisiviranomaisten lausunto, että onpas kasvanut. M.O.T. Olet suuri ja mahtava ...

Erilaiset poliisin kokoamat tilastot osoittaisivat selvää ongelman kasvua koko 80-luvun. Aivan asiallisesti tutkija Hakkarainen toteaa haastatteluosuudessaan poliisin tilastojen olevan ns. toimintatilastoja, eli ne kuvaavat oikeastaan poliisin toiminnan suuntautumista tietyn asian kontrollointiin eivätkä esimerkiksi käytön määrällistä muutosta.

Lisäksi uutista kuvitettiin naiiveilla kameratempuilla, joiden tarkoitus ilmeiseti oli visualisoida huumeiden vaikutuksia. Mutta että tuomiokirkkokin aivan ylösalaisin! Olisi hyvä muistaa se tosiseikka, että kaiken sirkusriemun ohella ihmisiä kiinnostaa e delleen mahdollisimman luotettava uutisten ja maailmantapahtumien seuraaminen. Ainakin allekirjoittaneen mielestä kannattaisi panostaa asiaan sekä uskottavuuden säilyttämiseen - myös huumeasioissa.

3-kanavan uutiset klo 19.00 antavat työstä omannäköisensä kuvan, vaikka tämäkin uutinen painottuu ongelman kasvun tai kasvamattomuuden pohdintaan. Juttu oli kuitenkin laadittu puolueettoman tiedonvälityksen hengessä eikä provokatiivisessa mielessä, ja kuv itus seuraili lyhyttä tiivistelmää Suomen huumeiden käytön historiasta aloittaen apteekkimuseon hyllyiltä.

On jo nähtävissä merkkejä siitä, että ihmiset alkavat olla kyllästettyjä tällä "huumediskurssilla". Ongelman kokoon ja merkittävyyteen nähden debatti voi olla ylimitoitettua, vinoutunutta se ainakin on. Kaikenlaisten tahojen suorittamiin kyselyihin on esim. ilmestynyt pilanpäiten sepitettyjä karmivia tarinoita, joita levitetään uutisina "huumelonkeroiden leviämisestä". Tätä piirrettä tulisikin tervehtiä ilolla, sillä voisi olettaa sen moraalisen hurskastelun, jolla monet poliitikot ja yhteiskunnan "avulia at aatut" ratsastavat, lopahtavan, ja ehkä sitä kautta myös rationaalisten toimenpiteiden pääsevän alkuun. Hakkaraisen työ on tärkeä osoittaessaan asenneblokkien sijainnin siinä yhteiskunnallisessa diskurssissa, jolla huumeongelmaa luodaan ja ylläpidetään .

Nykyisten taloudellisten ongelmien eli todella isojen ongelmien rinnalle ei enää mahdu uutta ongelmaa. Nyt kun ollaan heräämässä lääkkeiden väärin- ja liikakäytön aiheuttamiin terveysongelmiin, ei ongelmiemme käsittelykapasiteetti näytä riittävän ja lisäk si vanhan puolustajat käyttävät vahvoja asemiaan vanhojen myyttien pönkittämiseen.

Oivana esimerkkinä tästä olivat talvella peräkkäiset uutiset 15.-16.2. Maanantaina lääkäri Antti Holopainen Helsingin A-klinikalta pääsi kertomaan kasvavasta uni- ja rauhoittavien lääkkeiden väärinkäytöstä ja tämän aiheuttamista terveysongelmista. Tiistai na olikin sitten poliisin vastaiskun vuoro: uutisissa oli tietopaketti shokeeraavilla kuvakulmilla höystettynä siitä, kuinka huumeita saa jo Suomen jokaiselta paikkakunnalta. Uutinen vai epäuutinen? Olen tallannut Turun katuja jo 17 vuotta ja omasta miele stäni pitkät ajan hyvinkin otollisen asiakkaan näköisenä. Mutta kohdalleni ei ole koskaan sattunut huumeiden tyrkyttäjää tai tarjoajaa.

Jos joku haluaa tutustua uusimpaan tietoon lääketehtaiden ja kansainvälisen lääke- ja huumevalvonnan edesottamuksista niin Charles Medawar on koonnut aiheesta pätevän ja myöskin luettavan katsauksen "Power and Dependence", London 1992, ISBN 0-946448-04-3. Yksi hänen päähuomioistaan on, että ihmisen tullessa riippuvaiseksi ns. huumeesta kontrolli kohdistuu huumeeseen ja sen levittäjiin. Kun potilas taas tulee riippuvaiseksi ns. lääkkeestä, on syy potilaassa, hänen taipumuksessaan riippuvuuteen. Sivuilla 20 1-202 esitetään vielä mielenkiintoinen arvio ns. huumeiden ja ns. lääkkeiden vaikutuksista ja käytön riskeistä. Lääketeollisuudella on ehkä puhtaat jauhot pussissaan, mutta ne ovat jotakin muuta kuin mistä julkisesti puhutaan!