Korkealentoiset varikset

Haastattelussa The Black Crowes

A Steve Bloom interview, HIGH TIMES July 1992; kääntäjä Anna Yrtti

Viisikymmentätuhatta hauskanpitäjää ei voi olla väärässä. Hampun viime numerossa kerrottiin Atlantan ruohofestivaaleista huhtikuussa 1992. Tapahtuman vetonaula oli the Black Crowes. Miksi Crowes - heti debyyttialbuminsa multiplatinamenestyksen jälkeen - päätti päästää friikkilippunsa liehumaan? High Times-lehden Steve Bloomin otti asiasta selvää.

Chris Robinson on helvetin vihainen eikä aio olla enää pelkkä sivustaseuraaja. Niinpä istunkin nyt Robinsonin olohuoneessa ja kuuntelen kun Black Crowesien kapeakannikkainen vokalisti pauhaa marista. "Ne sanoo mulle, että ydinvoimalan rakentaminen kotikonnuille on mulle hyväksi, mutta että ruohoo mun ei oo lupa polttaa?" HIGH TIMES kuuli kohusta Black Crowesien ympärillä viime vuonna. Ensin saimme tietää yhtyeen ostaneen pöydällisen hampputuotteita eräässä kentuckylaisessa klubissa kiertueensa aikana. Tästä seurasi että haastattelusta sovittiin. Sitten se peruttiin. Crowesien viimeisimmän albumin Southern Harmony and Musical Companion julkistamisen yhteydessä levy-yhtiö otti meihin jälleen yhteyttä. Ohjeeni olivat yksinkertaiset: mene Atlantaan ja vietä iltapäivä "hengaillen Chrisin kanssa".

Ja niinpä nyt olenkin täällä Chrisin mestassa juomassa olutta, polttelemassa marijointtia ja kuuntelemassa Robinsonin vuodatusta ruohon puolesta. Freen "All right now" jyrää taustalla. Kaksi bulldoginpentua peuhaa lattialla ja bändin kosketinsoittaja Ed Hawrysch (lausutaan "hash") rullaa seuraavaa.

"Joskus on kuivaa viikkokausia - ruohoa ei yksinkertaisesti saa mistään", Chris valittaa. "Onko kokan hankkiminen koskaan yhtä hankalaa? Ne nappaa sut pussillisesta kokaiinia ja päästää menemään. Ne nappaa sut Marista ja heittää tyrmään."

Onneksi nyt ei ole kuivaa. Puff puff. Jointti kiertää huoneessa. Palanpainikkeeksi kulauttelemme olutta.

"Ruohossa asiat näkee toiselta kantilta", Chris sanoo ja hänen hillitty leveä georgialainen puhetyylinsä saa hieman uutta pontta. "Miksi manipuloiva valtiovalta haluiskaan sun näkevän miltään muulta kantilta kuin omaltaan. Sehän on sikaselvää!"

Black Croweseilla on lähetystehtävä. He yrittävät nyt avartaa ruohoraameja. Aikaisemmin Robinson räävi rockin sisäpiirisponsorointia (sen takia heidät potkittiin pois Millerin ZZ Top-kiertueelta maaliskuussa -91, siltä mikä kävi Oulunkylässäkin) ja kyseenalaisti taustanauhojen käytön, jota harrastavat sellaiset suuruudet kuin Aerosmith, Heart ja Robert Plant (Crowes on ollut kiertueella näiden kaikkien kanssa). Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että he ovat päättäneet ottaa rock'n'rollin takaisin teeskentelijöiltä ja antaa sille kunnon annoksen kapinaa. "Miten ois pari hyvää juttuu?" Chris kysyy. "Todellista juttuu, todellista tunnetta. Eikä vaan sitä, että tekee lauluja, jotta saisi aikaan mekkalan keikalla."

Sellaisiakin tilaisuuksia bändille oli varmasti tarjolla pitkällä marssilla kohti listojen huippua vuonna 1990 (Robinson ei kertonut asiasta tarkemmin). Juuri noihin aikoihin olin niiden joukossa, jotka lauloivat mukana, kun Robinson esitti valkoisen versionsa Otis Reddingin biisistä "Hard to handle" ("Hey little baby, lemme light your candle/'cause mama I'm so hard to handle now, yes I am"). Crowesien debyyttialbumi ShakeYour Money Maker oli tuhti pakkaus klassista rockia ja sinisilmäsoulia ja teki bändi stä kohtalaisen rikkaan ja kuuluisan.

"Shake your money maker oli niinku höyryn päästämistä kiehuvasta kattilasta", Chris sanailee. "Se kattila kiehuikin parisen vuotta. Mun mielestä tää levy (Shouthern Harmony) voi hyvinkin olla askel oikeaan suuntaan, johonkin toisenlaiseen. Ehkä se avaa pari uutta ovea."

Kannabiskaapin oven auki räväyttäminen merkitsee uutta askelta Black Croweseille - puhuttaisiinko vaikka oivalluksen ovesta. "Black Croweseja diggaa paljon ihmisiä, jotka ei vaan oo kelannu paljonko kaks plus kaks on", Chris sanoo. "Ei oo tullu ajatelleeks asiaa. Jokainen tässä bändissä polttaa ruohoo." Todistaakseen pointtinsa Robinson varmisti henkilökohtaisesti että tästä haastattelusta tulee totta. Ja huhtikuussa Crowesit sitten esiintyivät ilmaiseksi Atlantan ruohofestivaaleilla, jota sponsoroi Georgian NORML.

Black Crowseihin kuuluvat Robinsonin veljekset - Chris ja hänen nuorempi kitaraa soittava veljensä Rich - basisti John Colt, rumpali Steve Gorman, äskettäin pestattu soolokitaristi Marc Ford (ex-Burning Tree, korvasi Jeff Ceasen) ja Hawrysch, joka on bändin epävirallinen kuudes jäsen.

Chris, Hawrysch ja Colt ovat Crowesien kovanluokan kuluttajia. Koko iltapäivän Chris ja Ed pommittavat minua kysymyksillä, joita nyt yleensä HIGH TIMES -kirjoittaja/toimittajalta vain voidaan kysyä. Ed rullaa tuhteja jointteja ja Chris imuroi antaumuksella. Ruoholla ja oluella on meihin asianmukaisen miellyttävä vaikutus ja rupattelemme kuin vanhat ystävykset Chrisin vaihtaessa musiikin Metersien tanakkaan neworleansilaiseen funkiin.

"Kun mä olin nuori", 25-vuotias Chris sanoo, "kuuntelin jatkuvasti sellaisia yhtyeitä kuin Parliament-Funkadelic, Sly & the Family, Stone ja BT Express." Tätä nykyä Chris ei saa tarpeekseen Leon Russelista, Humble Piesta eikä Slyn Freshistä ("Soitamme sen vähintään kerran päivässä.") Princen Diamonds and Pearls ja Lenny Kravitzin Mama Said ovat ainoita nykyäänitteitä, joita hän kuuntelee.

Vaihtoehtomusiikista Chris ei pidä ("Mä en todellakaan pidä englantilaisesta vaihtoehtorockista.") ja leimaa R.E.M.:in, Georgian rock'n'rollsuosikkipojat "nykyaikuismaisiksi", sekä lisää virnistäen: "Me ei erityisesti yritetäkään miellyttää kaikkia." Chris myöntää kuitenkin että R.E.M. "on aina ollut suuri vaikuttaja, koska ne teki aina mitä halus ja viisveisas levy-yhtiöiden ja ihmisten sanomisista - ainakin ne loi sellasen illuusion."

Itseasiassa Black Crowesien ja paikallisväestön kesken käydään melkoista kamppailua Ateenassa (Athens), jossa R.E.M. ja monet muut bändit aloittelivat. (Ateena, surullisen kuuluisa collegekaupunki ja Georgian yliopiston tyyssija, sijaitsee noin tunnin matkan päässä koilliseen Atlantasta.) "Ne ihmiset jotka ei pitäny niistä aikaisemmin", sanoo Ed, puolueeton sivustaseuraaja Detroitista, "vihaa niitä nyt entistä enemmän." Crowesien retrolook ja soundi ei oikein sovi yhteen sen vaihtoehtoaallon kanssa, joka on viime vuosina palauttanut Georgian musiikkikartalle. Tästä johtuen heidät on melko tylysti jätetty huomiotta omassa kotivaltiossaan.

"Musta ihan tuntuu ettei atlantalaiset oikeen tajuu koko juttuu", Chris sanoo. "Meidän juttu ei ollu myydä paikallista rock-klubia loppuun - sehän tekis vaan kuussataa ihmistä. Me yritetään olla bändinä niin hyvä kuin voidaan ilman mitään rajoituksii, ilman ett paikalliset tai kansalliset musiikkisysteemit, levymerkit, raha, maine - mikään mitä eteen tulee - hievauttas meitä siitä mitä me todella digataan."

Paikalliset muistavat vielä Black Crowesien alkuperäisinkarnaation Mr. Crowe's Gardenin (joka sai nimensä eräästä lastentarinasta). Eräs asukki Atlantan Little Five Points-kommuunista, jonne Chris muutti 18-vuotiaana, luonnehti Mr.Crowe's Gardenia pelkäksi Monkeesien coverbändiksi. Chris selittää:

"Me oltiin aina rockbändi. Ei vaan koskaan näin heavy. Musiikki oli kieltämättä enemmän countryyn päin, eräänlaista leikittelyä. Ero (Mr.Growe's Gardenin ja Black Growesien välillä) on sama kuin se ett ku sä eka kertaa vedät kätees huoneessas ja sit ku sull on ollu tyttöystävä noin vuodenpäivät ja homma alkaa tosissaan luistaa."

Black Croweseilla alkoi luistaa kun Robinsonin veljekset rupesivat kirjoittamaan omia laulujaan. Koulun jälkeen Chris yritteli pariin otteeseen collegessa, kunnes sitten lopetti kokonaan. Tämä oli pettymys Nancy-äidille, joka kaavaili Chrisistä opettajaa ja ehkä peräti suuren amerikkalaisen romaanin kirjoittajaa. Sen sijaan Chris kokeilikin laulutekstien kirjoittamista.

Chris ja Rich varttuivat musikaalisessa perheessä. Heidän isällään, Stan Robinsonilla, oli hitti "Boom-a-Dip-Dip" vuonna 1958 ja hän rundaili Phil Ochsin kanssa. Hän oli myös aikoinaan the Appalachians - nimisen folkyhtyeen jäsen. Hän tapasi Nancyn, niinikään laulajan, iltamissa vuonna 1965. Stan ei kuitenkaan rohkaissut poikiaan ammattimuusikon uralle. "Se on niin hiton rankkaa elämää", hän kertoi People-lehdelle. "mutta kun sitten kävi ilmi, että he ovat hyviä siinä, tuimme heitä."

Filmaattisista vanhemmistaan Chris vaahtoaa: "Mä rakastan mun vanhempii. Mistä tahansa voitiin puhuu. Mitään tabuja ei ollu." Teini-ikäisenä Chris piti koripallosta ja mustasta musiikista. Anonyymi luokkatoveri muistaa, että Chris osasi jokaikisen rap-laulun sanat, piti Cameo-yhtyeestä, lauloi yhtenään "Soooooooul Train"-teemaa ja tapetoi huoneensa koripallojulisteilla. Mitä enemmän saan tietää Chris Robinsonista, sitä selvemmin tajuan että hän on musta valkoihoinen, jolla on soul sydämessään.

Itseasiassa Southern Harmony and Musical Companionin alkuperäinen nimi kuului Souled Out. Kuunnellessamme sitä yhdessä (Minulle ensimäinen kerta) huomaan että sen eräänlainen julkeus vaikuttaa minuun - biisit ovat tarttuvia tyyliin Top 40, mutta ne kestävät kuudesta kahdeksaan minuuttiin (tai siltä ainakin tuntuu). Hän lupaa, ettei niitä singleinäkään lyhennetä radiota varten, mitä minun on vaikea uskoa. Chrisin tulikivenkatkuinen laulu, tuplasoolokitarointi ja pitkät jammailujaksot antavat Southern Harmonylle todellista potkua. "Ei kompromissejä" tuntuu olevan tämän toisen Black Crowes-albumin sanoma.

Southern Harmony tehtiin vauhdilla. "Tultiin kotiin, otettiin viikko vapaata, sitten kokoonnuttiin yhtenä viikonloppuna ja kirjoitettiin puolet levystä - tekstit, sovitukset - periaatteessa koko hoito. Nähtiin taas seuraavana viikonloppuna ja tehtiin loput. Noin kuukauden päästä mentiin studioon, purkitettiin homma kahdeksassa päivässä. Mentiin L.A.:hin ja miksattiin se yhdessä yössä."

Tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että Shake Your Money Makeria, joka on ollut Billboard 200-listalla yhtäjaksoisesti kaksi vuotta (no 98 4. huhtikuuta), tehtiin kaksi kuukautta. Se on kolminkertainen platinalevy (yli 3.5 miljoonaa myytyä kappaletta). Chris pitää albumin pitkällisen menestyksen syynä rockradion ja MTVn innokasta tukea sekä yhtyeen raskasta kiertueaikataulua.

"Mä en tiedä miksi meidät otettiin niin avosylin vastaan", Chris sanoo laittaen Humble Pien Live at the Filmoren soimaan. "Ne olis voinu tehdä asiat itelleen helpommaks ja ottaa jonkun toisen, koska, you know, me ladataan täysillä - me kerrotaan totuus. Haluuks tietää?

No OK, mä kerron." Selvä, entä mitä mieltä hän on Grateful Deadistä? "Mä kävin kattomassa Deadiä viime viikolla eka kertaa. Mä oon aina digannu sitä mitä se edustaa ja mä oon aina ollu Jerry Carcia-fani, mutt mä en oo koskaan erityisemmin pitäny niistä. Sitt mä sain käsiini Workingman's Deadin ja tsekkasin niiden keikan. Mull ei oo pitkään aikaan ollu niin hauskaa. Siellä sitä sitte vaan trippailtiin. Mull oli hiton nastaa."

Hmmm, "sitä vaan trippailtiin". Käyttääkö hän paljon happoa? "Oon kyllä tehny sitäkii, mutt se on mulle liian kemikaalista. Mä pysyttelen mieluummin jutuissa, jotka kasvaa maasta." Entä ekstaasi? "Se on sellanen keskitienkulkijan huume. Mä en todellakaan diggaa sitä."

Sienet? "Eilen mä söin niitä paljon. Mä menin tosi pihalle. Mä kiipesin katolle viinipullon kanssa ja puhuin John Coltranesta ja sekoilin ikuisuuden. Se oli kaunista. Ongelma sienissä on se, ett sä pystyt melko pian voittamaan niiden vaikutuksen. Mihin sä sitten meet?"

"Joo", Ed pistää väliin, "onks olemassa mitään uutta ja orgaanista, mitä me ei oltais viel kokeiltu?" Ehdotan jotakin psykedeelisiä viidakkosekoituksia, mutta muistutan samalla, ettei ayahuascaa eikä nu-nua ole saatavissa pullotettuna eikä niitä vielä markkinoida Pohjois-Amerikassa. He puhuvat erittäin mielellään ruohosta, orgaanisesta mieliaineestaan. "Me tehtiin 350 keikkaa ja poltettiin joka ilta", Chris leuhkii, "eikä meitä ratsattu kertaakaan." Ei edes Moskovassa, missä Black Crowes yhdessä Metallican ja AC/DCn kanssa esiintyi "Monsters of Rock"-tapahtumassa viime vuonna.

"Me poltettiin sielläki", hän sanoo. "Ruoho vaan ei ollu kovin hyvää." "Se oli hamppua,"Ed lisää. "Kuin olis köyttä poltellu."

"Ainoo mikä kolahti oli se, ett istuttiin siinä teltassa Moskovassa ja poltettiin jointtii," Chris sanoo, "samaan aikaan ku 60 000 poliisii ja sotilasta hyörii sen ulkopuolella. Me ei tiedetty mistä oli kyse. Ne hakkas henkihieveriin jokasen joka ees vilkas niihin päin. Mua potkastiin. Tosi rankkaa."

Black Crowes onnistui hoitamaan ruohoa meni minne vain. Englannissa he testasivat Durban Poison-lajiketta, josta Ed sanoo, "että sinne kannattaa mennä jo pelkästään sen takia." Amsterdamista, alan asiantuntemuksen pääkaupungista länsimaissa, on lähes tullut bändin koti poissa kotoa.

"Ruoho ei kuule ole mikään lakujuttu", Chris sanoo. "Se on osa pop-kulttuuria. 80-luvulla se oli vähän niinku passé. Ihmiset jotka kieriskelivät rahassa pitivät ruohoa turhana tuhlailuna. Se on tosi vanhanaikaista. Sen juuret on kaukana menneisyydessä. Mua kiinnostaa se miten se kietoutuu kulttuureihin - afganistanilaiseen ja marokkolaiseen kultttuuriin. Mä haluisin todella Marokkoon.

Totta vie!" Arvattavasti myös Kashmir on Chrisin eksoottisten huumemekkojen toivelistalla. Olen varma että hän pääsee sinne. Mutta ensin hänen täytyy kyhäillä uusi albumi ja lähteä taas uudelle kiertueelle (Black Crowesien "High on the Moon"-kiertue). "Suosio velvoittaa", Chris sanoo vetäen taas kerran kunnon keuhkolliset. "Kenties jos me vielä neljän viiden levyn jälkeen ollaan tsekkaamassa mitä tapahtuu, saattas olla helpompi käsittää mitä Black Crowes oikeen ihmisille meinaa. Mä haluisin ajatella, ett me edustetaan jotain mitä ei kasva joka oksalla - niinku todellista, elävää, hengittävää rock'n'fuck'rollbändiä." Ja tällä hetkellä Black Crowes edustaa myös jatkuvaa maailmanlaajuista liikettä, joka toimii marihuanan laillistamiseksi. "Voi kun päästäs Hamppu 100-listalle", Chris naurahtaa, "niin oltas onnellisii."