Kannabiksen kriminalisoinnin kansainvälinen tausta

Kohtuukäyttö ei johda hampun liikakäyttöön sen enempää kuin alkoholin kohdalla. Säännöllinen ganjan tai bhangin kohtuukäyttö aiheuttaa samoja seurauksia kuin kohtuulliset ja säännölliset whiskyannokset. Täydellinen kieltolaki on toimikunnan mielestä täysin pois suljettu.
Report of the Indian Hemp Drugs Commission 1893-94

Tähän huumeeseen (marihuana) liittyy sen vanhasta maailmasta tuleva murhien, väkivallan, raiskauksien, fyysisen turmeltumisen ja henkisen luhistumisen perinne. Toimiston asiakirjat osoittavat sen käytön liittyvän mielisairauksiin ja rikoksiin. Siksi poliisityön näkökulmasta se on vaarallisempi huume kuin heroiini tai kokaiini.
H.J.Anslinger, ”Enforcement of the Narcotic Drug Laws in the USA” (mietintö Kansainliiton Oopiumkomitealle 14.5.1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei vain marihuanan polttaminen itsessään ole vaarallista, vaan että sen käyttö johtaa lopulta polttajan käyttämään heroiinia suonensisäisesti. Kannabis on vaarallinen huume niin fyysisestä, mielenterveydellisestä, yhteiskunnallisesta kuin kriminologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.
P.O.Wolff, ”The Physical and Mental Effects of Cannabis” 17.3.1955

Toimikunta muistutti sovitun siitä, että kannabiksen väärinkäyttö on yksi huumeriippuvuuden muoto ja korosti kaiken tämän kanssa vastakkaisen julkisuuden olevan harhaanjohtavaa ja vaarallista.
YK:n huumausainetoimikunta: 16th, 1961: 18
 
 

Vielä 1900-luvun alussa nykyään huumeiksi tai päihteiksi kutsuttuja aineita kaupattiin ja käytettiin markkinatalouden periaatteiden mukaan kunnes aiheellinen huoli niiden vaikutuksista ihmiseen alkoi nousta raittiusliikkeiden muodossa. Raittiusliikkeissä yhdistyi kaksi 1800-luvun modernia ideaa: edistyksen idea siitä, että ihmisen käyttäytymistä voidaan ja pitää ohjata kohti parempaa elämää, ja ns. viktoriaaninen idea siitä, että ihmisen paras on löydettävissä pidättyvyyden kautta.

Edistyksen idean mukaisesti nouseva valtiobyrokratia oli kyvykäs ja oikeutettu ohjailemaan kansalaisten elämää parempaan ja se alkoi ottaa suurempaa vastuuta myös nautintoaineiden valvonnasta ja kaupasta. Pisimmälle tämä idea kehittyi alkoholin kieltolaeissa, joita täysimääräisinä ensimmäisen maailmansodan jälkeen toteutti vain kolme maata maailmassa: Yhdysvallat (1917-33), Islanti (1915-1922) ja Suomi (1919-32).

Yhdysvalloista tuli myös muiden huumeiden kieltolakien edelläkävijä ja 1930-luvulla kieltolaki-idea ulottui kannabikseen. Kansainväliseen täyskieltoon tarvittiin tämän jälkeen vielä parinkymmenen vuoden byrokraattinen kehittely.

Kansainvälisen sopimuskoneiston synty

Jo 1700-luvulta lähtien tislatun alkoholin ja oopiumin laaja käyttö herätti ansaittua huolta käytön seurauksista synnyttäen kansalaisliikkeitä niiden tarjonnan rajaamiseksi. 1800-luvulla oopiumista jalostettujen morfiinin ja heroiinin sekä coca-pensaan lehdistä jalostetun kokaiinin käyttö levisi Yhdysvalloissa kansan keskuuteen ns. patenttilääkkeinä, joissa ei ollut mitään varoituksia tuotteen sisältämistä vaikuttavista aineista. Näitä nykyisin laittomia aineita käyttävän väestönosan määrästä vallitsee erilaisia käsityksiä. Käyttäjäkunnan rakenne oli kuitenkin erilainen kuin nykyään, koska kauppa oli laillista eikä esimerkiksi 1800-luvun lopulla keksittyyn lääkeruiskuun ollut varaa muilla kuin keski- tai yläluokan jäsenillä. (Musto 1-5; Booth 51, 72-79; Escohotado 80-81)

Kansainvälisen huumausainevalvonnan katsotaan alkaneen vuoden 1909 Shanghain sopimuksesta, jolla säädeltiin oopiumin kauppaa Kiinassa. Varsinainen kansainvälinen valvonta aloitettiin vuoden 1912 Haagin kansainvälisellä oopiumsopimuksella. Valvonta perustui kuitenkin valtioiden sisäisiin toimiin eikä sopimuksella perustettu vielä mitään kansainvälisiä valvontaelimiä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen noin 60 valtiota allekirjoitti tämän sopimuksen Versaillesin rauhansopimuksen osana.

Kansainliiton ensimmäisessä yleiskokouksessa vuonna 1920 perustettiin neuvoa-antava komissio luomaan yhteyksiä valtioiden välille huumausainekysymyksissä. 1920 ja -30 luvut olivat kansainvälisen sääntelyn kulta-aikaa: silloin solmittiin sarja erilaisia sopimuksia, jotka koskivat perinteisten huumausaineiden kauppaa. Sopimuspolitiikan seurauksia ei asetettu kyseenalaiseksi. Kriminaalikontrollia ei silloin korostettu vaan kansainvälisellä yhteistyöllä pyrittiin sopimaan kaupan ehdoista siten, että laiton kauppa ja käytön aiheuttama riippuvuus saataisiin rajattua ja jopa lopetettua maailmasta. Esimerkiksi alkoholin täyskieltoon päätyneissä maissa alkoholin ostajaa ja käyttäjää ei rangaistu.

1800-luvun lopulla vain 4:ssä valtiossa (Turkissa, Egyptissä, Kreikassa ja Trinidadissa) oli kannabiksen kaupan kieltävää lainsäädäntöä. Kansainvälisen huumevalvonnan suuri arvoitus piileekin siinä, miksi kannabiksesta vastoin tutkittua tietoa tehtiin opiaatteihin rinnastettu vaarallinen aine. Vielä 1800-luvun lopulla Englannin valtion asettamat komiteat (kannabiksen osalta Indian Hemp Drugs Commission 1893-94) olivat ehdottaneet perinteisten nautintoaineiden valvottua kauppaa niiden perinteisillä käyttöseuduilla ja tämä asenne oli vahvasti mukana 1900-luvun alun kansainvälisissä sopimuksissa.

Italia teki aloitteen kannabiksen ottamisesta mukaan vuoden 1912 Haagin kokouksen asialistalle mutta jätti sitten itse kokouksen väliin, jolloin Yhdysvallat otti aloitteen. Tällöin asia ei kuitenkaan saanut muiden valtioiden kannatusta.

Yhdysvallat aloitteentekijänä

Kannabiksen valvonta perustuu pitkälti Yhdysvaltojen aloitteisiin ja sen poikkeukselliseen kehitykseen maailman johtavaksi valtioksi. Alusta saakka se oli innolla mukana laatimassa kansainvälisiä sopimuksia joko aloitteentekijänä tai vaikuttamalla niiden sisältöön.

Vuonna 1906 Yhdysvalloissa tuli voimaan ns. Pure Drug and Food Act, jonka mukaan lääkkeen valmistajan tuli merkitä tuotteeseen siinä käytetyt vaikuttavat aineet ja myös kannabis oli ensimmäisen kerran mukana valvottavien aineiden listalla. Lain avulla saatiin ns. patenttilääkkeissä käytettyjen opiaattien ja kokaiinin aiheuttama riippuvuus vähenemään. Vuonna 1910 Yhdysvalloissa oli käsiteltävänä ns. Fosterin Antinarcotic Bill-esitys, jossa kannabis oli mukana, mutta se kumottiin, koska kannabiksen ei katsottu olevan tottumusta aiheuttava.

1900-luvun alussa Yhdysvalloissa kannabista käytettiin nautintoaineena lähinnä Lähi-Idästä muuttaneissa väestönosissa ja tämä ilmiö keskittyi itärannikon suuriin kaupunkeihin New Yorkiin, Bostoniin, Chicagoon, Philadelphiaan sekä etelässä New Orleansiin. Kannabiksen valvonnan perustaksi tuleva kauhukampanjointi oli peräisin Kaliforniasta, missä lähinnä oopiumin polttamista (kiinalaisten siirtolaisten mukanaan tuoma tapa) vastaan suunnattuun lainsäädäntöön otettiin mukaan myös kannabis.

Itse asiassa kannabiksen muuta kuin lääke- ja kuitukäyttöä ei tuolloin juuri esiintynyt Kaliforniassa, mikä aiheutti nykypäiviin saakka ulottuvan sekaannuksen kasvin luonteesta: kuituhamppu oli cannabis sativa, lääkehamppu nimettiin cannabis indicaksi, koska sitä tuotiin pääasiassa Intiasta mutta poltettavan kannabiksen nimi kehittyi hiljalleen Meksikossa käytettävästä termistä mariguan, marihuano, mariahuana, marahuana vaiheiden kautta marihuanaksi ja marijuanaksi. Tämä nimettiin ”tieteellisesti” vielä loco weed’ksi, astragulus hornii’ksi, jonka aiheuttamat vaikutukset olivat lain säätäjien mukaan sensaatiomaisia.

Vuonna 1913 kannabis kiellettiin Kaliforniassa osavaltiolakina osana oopiumin polttoon käytettävien välineiden kieltävää lakia. Laki jäi vaille julkisuutta, koska kannabiksen nautintokäyttö oli minimaalista eikä aiheuttanut julkista uutisointia. Vuonna 1915 tätä lakia täsmennettiin kieltämällä kannabis samalla pykälällä oopiumin, morfiinin ja kokaiinin kanssa mutta tällä ei ollut vaikutusta kannabiksen lääkekäyttöön. Tämäkään laki ei aiheuttanut mitään julkisuutta, asia oli täysin marginaalinen ja sitä ajoi pieni mutta vaikutusvaltainen byrokraattien piiri. Laki oli täten luonteeltaan ennaltaehkäisevä eikä sen vaikutuksia olisi kukaan pystynyt tuolloin ennakoimaan (Kannabiksen kieltämisen varhaisvaiheista perusteellisesti kts. Gieringer).

Vuonna 1914 Yhdysvalloissa tuli voimaan liittovaltiotasoinen ns. Harrison Tax Act. Se oli verolaki, jolla oopiumin, kokaiinin sekä niiden johdannaisten kaupan valvonta annettiin valtiovarainministeriölle. Laki velvoitti lähinnä tiedon keräämiseen ja rekisteröintiin, eikä sen säätämisestä seurannut suurta keskustelua julkisuudessa, koska heroiini, oopiumi ja kokaiini olivat käytön suhteellisesta laajuudesta huolimatta marginaalisia aineita verrattuna alkoholiin ja tupakkaan. Kannabista ei lain lopullisessa versiossa otettu mukaan valvonnan piiriin.

Pian tämän jälkeen syttyi I maailmansota, johon Yhdysvallat liittyi 1917, samana vuonna, jolloin alkoholikieltolaki säädettiin. Tästä alkoi Yhdysvaltojen taival kohti maailman mahtavimman valtion asemaa ja sen sisäpolitiikka alkoi yhä enemmän vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan. Tämä näkyi kannabiksen julkisen kuvan muuttumisessa lääkeaineesta ”tappajaruohoksi”.

Vuonna 1919 Harrisonin verolakiin tuli tiukennus, jonka mukaan lääkärit eivät enää saaneet määrätä narkomaaneille huumausaineiksi luokiteltuja aineita. Vuonna 1920 kieltolakiviranomaiset saivat valvottavakseen myös huumausaineet ja valtiovarainministeriön kieltolakiosastoon perustettiin huumausainejaosto. Liittovaltio alkoi ottaa valtaa näiden asioiden hoitamisessa, mikä tuo esille Yhdysvaltojen sisäpoliittisen valta-akselin liittovaltion ja osavaltioiden välillä: liittovaltio näki näiden asioiden ajamisen tarjoavan mahdollisuuden tehdä liittovaltiotasoisia lakeja ja perustaa liittovaltion virkoja. Tätä edesauttoi I:n maailmansodan jälkeen raittiusliikkeiden siirtyminen tukemaan Harrison Actin toteuttamista. Mielikuva narkomaanista muuttui sairaasta rikolliseksi.

Geneven konferenssissa vuosina 1924-25 kannabiksen kontrollia tuotiin esille vaihtelevin keinoin ja vaihtelevalla innolla. Vihdoin vuoden 1925 kansainvälisessä oopiumisopimuksessa myös kannabiksen kansainvälinen kauppa sallittiin vain lääketieteellisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin. Sopimuksella tosin valvottiin kannabiksen lääkevalmisteita, ei itse raaka-ainetta, ja lisäksi sovittiin vain valmistuksen ja kaupan säätelystä eli tuottajamaalla piti olla tuontilupa valtiolta, johon kannabista vietiin. Yhdysvalloille tämä ei riittänyt ja se ei allekirjoittanut sopimusta vaan keskittyi oman valvonnan luomiseen aineelle. Tästä alkoi kannabiksen tuominen kansainvälisen valvonnan piiriin.

Anslinger niittää tappajaruohoa

Alkoholikieltolaki oli 1930-luvulle tultaessa alkanut Yhdysvalloissa osoittautua huonoksi ratkaisuksi. Varsinkin sitä toteuttavan poliisin maine rapisi yleisön silmissä ja samoin sen rahoitus kärsi lain suosion laskiessa. Kieltolain loppuvuosina Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön kieltolakiosastolle alkoholikontrollia kohentamaan palkattiin byrokraattisesta kekseliäisyydestä tunnettu Harry Anslinger (1892-1975).

Hän siirtyi vuonna 1930 perustetun FBN:n eli Federal Bureau of Narcotics’in ensimmäiseksi johtajaksi, missä toimessa hän vaikutti aina vuoteen 1962. Anslingerin kekseliäisyyttä tarvittiin, koska toimisto oli Harrison Act’in velvoitteisiin nähden riittämätön. Anslinger ei olisi halunnut kannabiksen valvontaa toimistolleen, sillä sen väki ei kyennyt valvomaan edes aiemmin kriminalisoituja aineita. (Kannabis on ruohokasvi, jota oli viljelty Yhdysvalloissakin 1700-luvulta lähtien ja sitä kasvoi villinä ympäriinsä.)

Kannabiksen kieltolaki on henkilöitynyt Anslingeriin mutta rehellisyyden nimissä on todettava hänen toteuttaneen aikakautensa henkeä ja ylempää tulevia käskyjä. Presidentti Hooverin lausahdus ’jos laki on väärä niin ankarat rangaistukset ovat paras tie sen kumoamiseen; jos se on oikea niin rangaistukset ovat nopein tapa saada sille kunnioitusta’ oli myös Anslingerin ohjeena. Hän ajoi alkoholin ostamisen kriminalisoinnin läpi, mikä ei ollut alkuperäinen kieltolaki-idea. Hänen ehdotuksiinsa kuului pakollinen minimirangaistus alkoholin käytöstä, idea hylättiin mutta käyttäjän syyllistämisestä tuli myöhemmin huumekieltolakien kulmakivi.

Ennen vuotta 1930 parikymmentä osavaltiota oli jo säätänyt lakeja marihuanan käytön hillitsemiseksi. Lakien vaikuttimina eivät olleet niinkään aineen ominaisuudet vaan käyttäjäkunnan etninen tausta: Meksikon vallankumouksen (1910-20) seurauksena varsinkin eteläisiin ja lounaisiin osavaltioihin muutti paljon pakolaisia rajan takaa tuoden mukanaan oman nautintoainekulttuurinsa. Ylipäänsä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kannabista käytettiin Yhdysvalloissa vain marginaalisissa väestönosissa eli meksikolaisten, mustien blues- ja jazz-piirien sekä joidenkin Lähi-Idän siirtolaisryhmien keskuudessa.

Talouslama 1930-luvulla esti rahoituksen saannin valvontaan ja toisaalta loi vihaa muualta tulleita kansanosia kohtaan, joiden nähtiin vievän työt kunnon amerikkalaisilta. Syvä talouslama vaikutti siihen, millä tavalla uusi huumetoimisto aloitti toimintansa. Määrärahojen puutteessa Anslinger keskitti henkilökuntansa opiaattien ja kokaiinin käyttäjiä vastaan ja toivotti erilaiset raittiusliikkeet tervetulleiksi huumeiden vastaiseen kampanjointiin. Esimerkiksi vuonna 1936 vaikutusvaltainen Women’s Christian Temperance Union vaihtoi kampanjointinsa kohteeksi marihuanan nikotiinin sijaan.

Kannabiksen valvonnan perustaksi tuleva kauhukampanjointi oli peräisin eteläisistä osavaltioista, siellä kiertäviltä lahkosaarnaajilta ja paikallisilta sheriffeiltä, jotka yhdistivät omat rasistiset ennakkoluulonsa uuteen nautintoainekulttuuriin. Samoin valkoisen rodun ylivaltaa ajavat liikkeet ottivat nopeasti marihuanan propagandansa välineeksi.

Anslinger keksi myös nyt jo legendaarisen ”tappajaruoho” -kampanjan, jossa tiedotusvälineitä tehokkaasti käyttämällä haluttiin lietsoa amerikkalaiseen valkoiseen keskiluokkaan kammoa kannabista kohtaan. Lehdistöön levitettiin tietoiskuja ja kohu-uutisia, kuinka yhden marihuanasavukkeen poltettuaan nuori mies saattoi raiskata tyttöystävänsä ja surmata vanhempansa. Alunperin ranskalaisen Louis Gasnierin vuonna 1936 ohjaama valistuselokuva Reefer Madness on säilynyt noista ajoista alan harrastajien kulttielokuvana.

Paineet kannabiksen kieltoon tulivat etupäässä Yhdysvaltojen lounaisista osavaltioista, joihin oli muuttanut merkittäviä meksikolaissiirtokuntia, joiden keskuudessa käytettiin marihuanaa. Myös monet pohjoiset osavaltiot halusivat kannabiksen vastaista lainsäädäntöä, koska niihin oli alkanut muuttaa afroamerikkalaista väestöä avoimen rasistisista etelän osavaltioista ja propagandan mukaan myös heidän keskuudessaan käytettiin marihuanaa. Toisaalta kuituhampun viljely oli siirtynyt Yhdysvaltojen omiin siirtomaihin Aasiassa, varsinkin Filippiineille.

Marihuana Tax Act 1937

Huomattuaan sen seikan, että kannabiksen liittovaltiotasoinen kieltolaki törmäisi perustuslaillisiin ongelmiin, keksi Anslinger marihuanan siirtoveron,  Marihuana Tax Actin. Ilmiasultaan se ei ollut kieltolaki vaan liittovaltiotasoinen verolaki, joka velvoitti kaikki tuottajat, jälleenmyyjät ja sitä määräävät lääkärit rekisteröitymään ja maksamaan valtiolle kannabiksen välityksestä lisenssimaksua (lääkärit 1 $/vuosi, apteekkarit 15 $/v. ja viljelijä 25 $/v.) sekä pitämään kirjaa kannabiksen välityksestä.

Muu kuin lääketieteellinen käyttö, josta maksettiin veroa, oli kielletty sakon uhalla (100 $/unssi). Kaikenlainen kannabiksen käyttö, jopa kuituviljely, joutui kärsimään lain käytäntöön soveltamisesta, koska laki antoi käytännössä valtuudet pidättää ja rangaista. Laki oli voimassa vuoteen 1970 ja siihen saakka uusien lakien nojalla kannabiksesta vankilaan tuomittua saattoi hänen vapautuessaan portilla odottaa liittovaltion verovirkailija jättimäisen verolaskun kanssa.

Lain säätäminen ei herättänyt minkäänlaista julkisuutta ja sen seurauksiin Amerikan lääkäriliitto, AMA, heräsi liian myöhään. AMA vastusti kannabiksen kieltämistä, koska se oli ainakin 28:ssa lääkkeessä käytetty ainesosa vaikka uudet synteettiset tuotteet olivat syrjäyttäneet sen monia käyttötarkoituksia. Myös tieto siitä, että marihuana on sama kuin kannabis, tuli heille yllätyksenä.

Lainvalmistelun kuuleminen kesti vain kaksi tuntia, jolloin AMA:n edustaja yritti vielä esittää eriävän kantansa mutta hänet keskeytettiin. Kuulemistilaisuudessa hän arvosteli mm. sitä, että lakiesityksen todistusaineistona käytettiin sensaatiomaisia lehtijuttuja mutta ei oltu haettu materiaalia terveys- tai kouluviranomaisilta. Anslinger puolestaan vetosi vuoden 1925 Geneven sopimukseen, jonka velvoitteisiin nähden Yhdysvallat oli jäänyt jälkeen kansainvälisestä kehityksestä huumausaineiden aiheuttaman pahuuden vastaisessa kamppailussa. Anslinger kertoi laveasti muhamettilaisesta assassiinien lahkosta, jonka jäsenet hänen mukaansa tekivät aikoinaan salamurhia kannabiksen aiheuttamalla raivolla.

Veron maksamatta jättäminen oli liittovaltiotasoinen rikos, käytännössä sillä saatiin minimaaliset verotulot mutta se antoi valtuudet pidättää ja rangaista. Tämä laki lopetti tehokkaasti kannabiksen taloudellisen hyödyntämisen ja tieteellisen tutkimisen. Samalla tuli turvattua myös Anslingerin toimiston julkinen tuki ja rahoitus tulevaisuudessa. Ainoastaan lemmikkieläinkaupat saivat myydä steriloituja hampunsiemeniä, koska heidän edustajansa mukaan mikään muu siemen ei saanut kanarialintuja laulamaan yhtä hyvin.

Jack Herer selittää lain käyttöönottoa kirjassaan Hemp and the Marijuana Conspiracy: The Emperor Wears No Clothes (1995) kamppailuna nousevan kemian- ja öljyteollisuuden ja toisaalta perinteisen hampputeollisuuden välillä Yhdysvalloissa. Kattavaan selitykseen olisi lisättävä vielä alkoholin kieltolain jälkeinen raittiusliike, kieltolakia toteuttamaan asetetut poliisivoimat, Yhdysvaltojen sisäpoliittinen valtataistelu liittovaltion ja osavaltioiden sekä demokraattien ja republikaanien välillä ja rasistinen kulttuuri.

Tämän lain selitykseksi on tarjottu runsaasti muitakin salaliittoteorioita mutta ehkä koko kampanjaa voidaan kuvata termillä peitellyt eturistiriidat. Moderni suurteollisuus oli tuolloin ottamassa yliotetta perinteisestä maataloudesta ja siihen kytkeytyneestä teollisuudesta. Henry Fordin 1930-luvulla kehittämä hamppuauto valaisee tätä murrosvaihetta parhaiten, koska siinä eli vielä symbioosina nämä kaksi erilaista tuotantorakennetta eli fordilainen keskittynyt liukuhihnateollisuus ja hajautunut maatalous. Tämä keksintö olisi helppo nähdä nyt patenttiratkaisuna keskittyneen suurteollisuuden aiheuttamiin ongelmiin mutta tuolloin 1930-luvulla tulevaisuus nähtiin nimenomaan suuressa mittakaavassa ja automatisoidussa tuotannossa. Perinteiset öljykasvit oli helppo korvata maasta melkein ilmaiseksi pulppuavalla mineraaliöljyllä, lääketeollisuus keskittyi patentoitaviin molekyyleihin ja tarvittavat hamppukuidut saatiin Yhdysvaltojen siirtomaasta, Filippiineiltä. Tässä maailmassa ei kannabiksella ollut sijaa, koska se oli leimattu myös koko teollisen etiikan vastaiseksi ihmisen haluja ja estoja vapauttavaksi ”loco weediksi”.

Lain taustalla oli myös vuoden 1936 Geneven sopimus, jossa Yhdysvaltojen ja Interpolin edeltäjän, International Police Commission, aloitteesta painotettiin kriminaalikontrollia ja huumekaupasta tehtiin kansainvälinen rikos. Yhdysvallat toi kokoukselle myös aloitteen kannabiksen kieltämiseksi mutta ei taaskaan saanut kannatusta ja siksi jätti sen allekirjoittamatta. Yhdysvaltojen edustaja kertoikin Kansainliitolle, että Marihuana Tax Actin kaltaisella lailla Yhdysvallat johtaa kansainvälistä liikettä kannabista vastaan kuten se jo aiemmin johti sotaa muita vaarallisia huumausaineita vastaan.

New Yorkin pormestari asetti lain johdosta toimikunnan selvittämään kaupungissa esiintyvää kannabiksen käyttöä ja sen tulokset julkaistiin vuonna 1944 ns. La Guardia raporttina. Raportti ei kuitenkaan löytänyt todisteita kannabiksen aiheuttamaksi väitetyille mielisairauksille, rikollisuudelle ja väkivallalle.

Kansainvälinen sopimuskoneisto syntyy

YK:n edeltäjä Kansainliitto oli imperialistisen ajan tuote: eurooppalaiset suurvallat hallitsivat sen tekemisiä ja päätöksiä, mikä oli myös sen heikkous. Tämä  näkyi sopimuspolitiikassa, sillä ennen toista maailmansotaa solmituissa sopimuksissa yhdistävänä piirteenä oli siirtomaiden omien perinteisten nautinto- ja lääkekasvien tuotannon ja kaupan säätely. Niinpä Kansainliiton huumeasioita käsitellyt toimikunta, joka toimi vuoteen 1940, koostui niiden länsivaltojen edustajista, joilla oli oopiumin tuotantoa Kauko-Idän siirtomaissa.

II:n maailmansodan jälkeen Kansainliiton pohjalle rakennettu Yhdistyneet Kansakunnat jatkoi pitkälti samojen raamien sisällä. Huumevalvontaa tekevät organisaatiot jatkoivat samoina tai jos toimielimen nimi muuttui, niin samat henkilöt jatkoivat vanhoissa tehtävissään. Esimerkiksi Harry Anslinger jatkoi Yhdysvaltojen huumetoimiston johtajan toimesta erottamisensa jälkeen asiantuntijana YK:ssa aina vuoteen 1970.

Commission on Narcotic Drugs eli CND, YK:n huumausainetoimikunta, on  entisen kansainliiton toimikunnan työn jatkaja. Se tuottaa mietintöjä ECOSOC:lle, YK:n talous- ja sosiaalineuvostolle, joka puolestaan antaa suosituksia YK:n yleisistunnoille, joissa tärkeät päätökset lyödään lukkoon.

Kansainliiton elimet Permanent Central Narcotics Board, pysyvä keskuskomitea, luotiin vuonna 1929 ja Drug Supervisory Body, erityinen valvontaelin, vuonna 1931. Nämä yhdistämällä vuonna 1961 luotiin International Narcotics Control Board, INCB, kansainvälinen huumausaineiden valvontalautakunta, jonka toiminta alkoi 1968. Tämä elin valvoo kansainvälisten sopimusten noudattamista sekä YK:n strategioiden luomista sopimusten pohjalta.

Health Committee of the League of Nations, josta muodostettiin vuonna 1946 World Health Organisation, WHO, maailman terveysjärjestö, on näistä erilaisista toimielimistä merkittävin. Sen tehtävänä on antaa lausuntoja uusista aineista, pitääkö niitä kontrolloida ja miten. Aikaisemmin alkoholiasioita käsiteltiin WHO:ssa erillisessä elimessä mutta jo 1960-luvulla omaksuttiin ”yhdistetty lähestymistapa” eli strategia tarkastella eri päihteitä yhdenmukaisesti. WHO on ollut aloitteentekijänä myös amfetamiinin ja barbituraattien valvonnassa paljon ennen kuin poliittista tahtoa niiden valvontaan löytyi muusta sopimuskoneistosta.

Näiden elinten lisäksi on tietysti pysyviä ja väliaikaisia sihteeristöjä, toimikuntia ja muita elimiä, joiden määrä luonnonlain omaisesti vain kasvaa. Kansainvälisellä tasolla huumetyö merkitsee byrokratiaa, mietintöjä, lausumia ja eriasteisia sopimuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa myös jähmeyttä eli kerran lukkoonlyötyä asiaa kuten kannabiksen kriminalisointia ei hevin pureta vaikka siihen olisi hyvä syy.

Ennen toista maailmansotaa oli näin luotu kansainvälisen huumevalvonnan sopimuspuitteet, valvontabyrokratian raamit ja Yhdysvalloissa kannabiksen demonisointikampanja. Näiden yhdistäminen loi nykyisen kannabiksen kansainvälisen kiellon.

Kannabis kriminalisoidaan 1950-luvulla

CND, YK:n huumausainetoimikunta, alkoi käsitellä kannabista vuonna 1946 ja alkuun esitetyt kannat olivat hyvin ristiriitaiset: Meksikon ja Intian edustajien mukaan kannabiksen käytöstä ei ollut ilmennyt haittaa ja sen kieltäminen voisi johtaa paljon haitallisemman alkoholin käytön lisääntymiseen. Anslinger esiintyi Yhdysvaltojen edustajana komission edessä, ja hän mm. kritisoi La Guardian raporttia vaarallisena ja painotti jälleen kannabiksen käytön ja rikollisuuden yhteyttä.

Anslingerin marihuanan vastainen kampanja oli saanut pahoja vastaiskuja kun muutamissa murhaoikeudenkäynneissä käytettiin hyväksi marihuanan mainetta ja syytetyn syyllisyys saatiin kumottua mielenhäiriöön vedoten. Kauhukampanjan jatkaminen olisi toisaalta antanut yleisölle sen kuvan, että viranomaiset eivät saa yhteiskunnallista uhkaa aisoihin. Anslinger vihasi jazzia ja suunnitteli suosittujen muusikoiden maanlaajuista pidätyskampanjaa mutta hänen agenttinsa eivät kyenneet soluttautumaan piireihin. Toisaalta jazz-muusikoiden leimaaminen  lisäsi marihuanan julkisuutta. Niinpä 1950-luvulle tultaessa marihuanaa alettiin syyttää portiksi heroiinin käyttöön, seikka, minkä Anslinger vielä 1930-luvulla kiisti painottaakseen marihuanan erityisluonnetta.

1940-luvun lopussa huumausainetoimikunta aloitti YK:n huumausaineyleissopimuksen valmistelun ja enteellisesti esimerkiksi Yhdysvaltojen sille antamista lausunnoista puuttui La Guardian raportti. Vuonna 1952 antoi WHO ilman mitään todisteita tai selityksiä lausunnon, jonka mukaan kannabistuotteilla ei ole lääketieteellistä käyttöä.

Tämä uuden sopimuksen käsittely tapahtui aikana, jota Yhdysvalloissa leimasi tiukka isänmaallisuus ja kommunismin pelko: Korean sodan takia esimerkiksi Kiinan kommunistista puoluetta syytettiin heroiinin salakuljetuksesta. Tämä heijastui varsinkin Yhdysvaltojen huumelakien tiukennuksiin: vuonna 1951 pakollinen minimirangaistus huumerikoksista säädettiin 2 vuodeksi ja vuonna 1956 seurasi kovennuksia, jopa kuolemanrangaistus. Kannabiksesta langetetut tuomiot seurasivat automaattisesti heroiinista langetettavia. Lakien täytäntöönpanoon liittyi myös sensuuri: huumeista ei saanut kirjoittaa eikä puhua vapaasti ja itse lakien arvostelu katsottiin näiden lakien rikkomiseksi.

WHO:n lausuntoon viitaten YK:n huumausainetoimikunnalla oli vuonna 1953 kannabiksen suhteen kaksi erilaista versiota tulevaksi YK:n huumausaineyleissopimukseksi, joka hyväksyttiin 1961. Kannabiksen asettamiseksi kansainväliseen valvontaan tuli harkita seuraavia seikkoja: sen väitetyt lääkinnälliset vaikutukset, kannabiksen käytön sosiaalinen hyväksyminen, hampun teollinen käyttö, syrjäseutujen valvonnan käytännön vaikeudet ja riski laittoman kaupan syntymiselle. Tähän liittyen YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö, toi esille raportin, jossa esiteltiin hampun korvaamista muilla luonnonkuiduilla sekä mahdollisuus jalostaa huumeeton hamppulajike. Vuonna 1955 huumausainetoimikunta asetti kannabiksen alustavasti tulevan huumausaineyleissopimuksen IV listalle sen kieltämiseksi kokonaan.

WHO:n osalta selvityksen otti tehtäväkseen sen huumeriippuvuutta käsittelevän osaston johtaja ja asiantuntijakomitean sihteeri P.O. Wolff, Anslingerin näkökantojen kannattaja. Vuonna 1955 WHO:n nimissä YK:n huumausainetoimikunnalle tuotettiin Wolffin kirjoittama raportti The Physical and Mental Effects of Cannabis, jossa todetaan:  ”On tärkeää huomata se seikka, ettei pelkästään marihuanan polttaminen ole vaarallista vaan että sen käyttö johtaa polttajan käyttämään suonen sisäisesti heroiinia ... kannabis on vaarallinen huume fysiologisesta, mielenterveydellisestä, yhteiskunnallisesta ja kriminologisesta näkökulmista katsottuna.”

Oman lisänsä antoivat maailman viralliset kannabistakavarikkotilastot: niiden räjähdysmäinen kasvu sijoittuu vuoden 1950 jälkeen eli vielä 1946 takavarikot olivat 24 tonnia mutta vuonna 1955 1300 tonnia. Suurin osa näistä takavarikoista tehtiin Yhdysvalloissa, missä oli helppoa saada moisia lukuja pelkästään niittämällä villiytyneitä kuituhamppupensastoja. Joka tapauksessa luvuilla voitiin osoittaa kannabiksen käytön huikea kasvu.

Myös kannabiksen käyttäjien osalta tilastoja sormeiltiin tilanteen hälyttävyyden osoittamiseksi: Egyptissä kerrottiin vuonna 1960 olevan 900 000 käyttäjää kun sitten 1964 tilastossa lukumäärä olikin taas 100 000.

YK:n huumausainetoimikunnan alustavan päätöksen jälkeen lisämateriaalia ei enää etsitty ja vaikka aiheesta vielä käytiin keskusteluja, ei mikään taho tosissaan asettanut sitä kyseenalaiseksi. Vuosina 1955-60 aiheesta tuli lisää materiaalia 20:sta eri valtiosta, joissa kannabiksen käytöllä oli pitkät perinteet, mutta päätös oli tehty.

ECOSOC oli jo kehottanut jäsenvaltioita kieltämään kannabiksen käytön lääkkeenä, mikä ratkaisi sen kannan, että kannabis voitiin asettaa täyskieltoon vailla lääketieteellistä käyttötarkoitusta. Missään vaiheessa tätä prosessia ei asetettu kyseenalaiseksi sitä, miksi lääketieteellinen käyttötarkoitus ylipäänsä oli peruste kieltää kannabiksen käyttö, koska esim. alkoholin sallimisessa tätä kriteeriä ei tarvittu!

Kannabiksen kansainvälinen kielto voidaan nähdä myös siitä näkökulmasta, kuinka länsimainen päihdekulttuuri pakotettiin toisiin kulttuureihin. Intia tosin vastusti näitä päätöksiä voimakkaasti, koska sillä oli laaja ja perinteinen kannabiksen käyttökulttuuri, mutta sille ja Pakistanille myönnettiin 25 vuotta lisäaikaa kiellon toteuttamiseksi ja virallisesti Intia kielsi kannabiksen käytön vuonna 1989.

Kansainväliset huumausainesopimukset

Vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimuksessa yhdistettiin yhdeksi sopimukseksi yhdeksän vuoden 1912 jälkeen tehtyä sopimusta paitsi vuoden 1936 sopimus laittoman kaupan rajoittamisesta.

Kannabiksen osalta sopimus merkitsi aivan uutta vaihetta, kieltolakia. Sopimuksessa erilaiset valvottavat aineet jaettiin neljälle listalle niiden arvioidun vahingollisuuden mukaan, ja kannabis sijoitettiin IV:lle listalle koska sen käytöstä seuraa vakavia terveydellisiä haittavaikutuksia, se aiheuttaa riippuvuutta eikä sillä ole minkäänlaista lääketieteellistä käyttötarkoitusta.

Sopimuksen oli alkuperäisissä kaavailuissa tarkoitus saattaa voimaan pakollinen kannabiksen valmistuksen ja kaupan tukahduttaminen mutta sopijaosapuolten ristiriitaisten etujen takia aikaan saatiin vain suositukset tiukasta valvonnasta ja kasvatuksen lopettamisesta. Sopijaosapuolten ristiriitaisuutta kuvastaa Burman edustajan vetoomus kannabiksen sallimisen puolesta, koska kannabista syötettiin paljon perinteisesti metsätöissä käytetyille elefanteille ja ilman sitä heidän metsäteollisuutensa kärsisi.

Samoin itse kasvista kontrollin kohteeksi saatiin rajattua vain kukkalatvat. Vaikka sopimus itsessään oli kompromissi niin kannabiksen kieltämistä ajaville tahoille sekin oli tärkeämpää kuin että kannabis olisi jäänyt tästä sopimuksesta ulos. Se saatiin virallisesti ja kansainvälisesti luokiteltua yhtä vaaralliseksi huumeeksi kuin heroiini ja kokaiini.

Sopimuksella luotiin myös nykyinen huumevalvontabyrokratia. Ehkä tärkein siinä esille tuoduista byrokraattisista innovaatioista oli INCB:n eli kansainvälisen huumausaineiden valvontalautakunnan luominen vanhoista kansainliiton elimistä. Vuodesta 1968 toiminut INCB on se elin, jossa kaikki ratkaisevat aloitteet ja asiakirjat käsitellään ja joka edelleen vie aloitteet eteenpäin ECOSOC:lle. Niinpä INCB:ssä edustettuina olevilla valtioilla on ratkaiseva asema YK:n huumepolitiikkaa tehtäessä.

YK:n huumausaineyleissopimus oli varsinkin Yhdysvalloille avoin lupakirja kannabiksen ankaraan kontrolliin ja vuosittain suurin osa maailman kannabistakavarikoista tehtiinkin Yhdysvalloissa. Samalla kun poliisi kävi kannabiksen salakuljettajien ja käyttäjien kimppuun levisi heroiinin käyttö Yhdysvaltojen suurkaupungeissa. Kärjistäen YK:n huumausaineyleissopimuksesta tuli se portti, jonka kautta nykyisenkaltainen heroiiniongelma tuli länsimaihin.

Heti sopimuksen solmimisen jälkeen kannabiksen kieltämisen arvostelu ryöpsähti käyntiin eri asiantuntijatahojen tuodessa esille kritiikkinsä kannabiksen väitettyjä ominaisuuksia vastaan. Tähän YK:n huumausainetoimikunta julkaisi vielä vuonna 1961 oman kantansa, että sopimuksella on lyöty lukkoon kannabiksen väärinkäytön olevan huumeriippuvuuden yksi muoto ja kaikenlainen tiedotus tätä vastaan on harhaanjohtavaa ja vaarallista.

Jo vuonna 1965 WHO raportoi kannabiksen lääkeominaisuuksista ja viimeksi vuonna 1995 sen haitallisuudesta verrattuna muihin päihteisiin mutta YK on itsepintaisesti pitänyt kiinni kerran lukkoon lyödystä kannastaan. Vuosittain taas INCB julkaisee oman raporttinsa, jossa todetaan ettei kannabiksen valvonnan löysäämiseen ole mitään perusteita.

Sekä kansainvälisen huumevalvonnan ongelmat että yllättävän nopeasti kasvanut huumeiden käyttö länsimaissa johtivat 1970-luvulla kahden uuden sopimuksen tekoon. Jo 1960-luvulla Ruotsi oli yrittänyt saada amfetamiinin kauppaa valvontaan mutta varsinkin YK:n huumausainetoimikunta oli vastustanut tätä samoin kuin barbituraattien ja muiden rauhoittavien lääkeaineiden kansainvälistä kontrollia. Ruotsi alkoi saada taakseen tukea myös muilta mailta, mm. Intia vetosi vastavuoroisuuteen eri aineiden valvonnassa. Merkittävin vastarinta tuli muilta länsimailta ja varsinkin niiltä mailta, joilla itsellään oli huomattavaa lääketeollisuutta kuten Länsi-Saksa ja Sveitsi.

Vuoden 1971 sopimuksessa käytetyssä terminologiassa kiteytyi kansainvälisen huumevalvonnan ristiriitaisuus: CND vastusti jälleen aktiivisesti kaikkia pyrkimyksiä saada tupakka ja alkoholi käsiteltävien aineiden joukkoon, ja valvottavien aineiden luokittelu narkoottisiin ja psykotrooppisiin aineisiin johtui lähinnä vuoden 1961 sopimuksen luokittelusta eikä aineiden todellisista ominaisuuksista. Tähän terminologiseen manipulointiin kuuluu myös väärinkäyttö termin johdonmukainen käyttö kiellettyjen aineiden yhteydessä, millä halutaan painottaa vanhaa kieltolaki-ideologiaa aineiden ylivallasta ihmiseen: YK koneisto kieltäytyy julkaisemasta sellaista asiapaperia, jossa puhutaan pelkästä käytöstä.

YK:n huumausaineyleissopimuksen pykälät rangaistuksista johtivat vuoden 1972 korjaussopimukseen, jossa tuotiin esille erilaisia vaihtoehtoja vuoden 1961 sopimuksen rangaistuspykälille. Toisaalta vuoden 1961 sopimuksessa rankaisutta jäänyt huumeiden käyttö kriminalisoitiin ja INCB:n vaikutusmahdollisuuksia lisättiin tällä sopimuksella: kehitys kulkee näin vääjäämättä kohti huumeiden käytön tuomista esille yksinomaan rikosongelmana.

Yhdysvalloissa Richard Nixonin valtakauden (1968-74) jälkeen presidentit Gerald Ford (1974-77) ja Jimmy Carter (1977-81) suhtautuivat huumausaineongelmaan maltillisemmin. Kun 1960-luvulla marihuanan käyttö yllättäen yleistyi ja 1950-luvulla säädetyt ankarat rangaistukset osuivat Nixonin kaudella laajan keskiluokan omiin lapsiin, oli seurauksena rangaistusten lasku ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen rikoslain historiassa.

1970-luvulla Yhdysvalloissa käynnistyi kannabiksen kriminaalikontrollin arvostelu, sen vaikutuksia selvitelleet tutkimukset ja komiteat tekivät siitä suhteellisen harmittoman ja muutama osavaltio luopui sen käytön rankaisemisesta. Mielipidekyselyissä tuona aikana kävi selville, että monet luulivat sen tulleen lailliseksi: 1970-luku oli kannabiksen kohdalla sallivin ajanjakso.

1980-luvun kiristys

Kannabiksen kieltämisen kannalta oleelliset sopimukset ovat vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimus ja vuoden 1988 United Nations Convention Against Illicit Traffic In Narcotic Drugs and Psychotropic Substances eli ns. Wienin sopimus. Vuoden 1961 sopimus rajoittaa sopijavaltioiden mahdollisuuksia harjoittaa omaa politiikkaansa ja vuoden 1988 sopimus velvoittaa sopijavaltiot tiukkaan kriminaalivalvontaan.

Vuoden 1988 Wienin sopimus lähti liikkeelle vuonna 1984 Venezuelan aloitteesta mutta kuten jo monta kertaa aiemmin otti Yhdysvallat johdon käsiinsä ja sen läpiajama teksti oli erilainen kuin alkuperäinen ehdotus. Virallisesti YK:n huumausainetoimikunta valmisteli sopimuksen tekstit ja sitä kautta sisällön mutta Yhdysvaltojen osuus tulee esille toimielimen samoin kuin itse Wienin kokouksen miehityksestä.

Wienin sopimuksen yhteydessä puhutaan ns. Reagan-doktriinista: teknisesti ottaen sillä tukittiin ne aikaisempien sopimusten kompromisseina syntyneet porsaanreiät johdonmukaisella kriminaalikontrollilla. Sopimuksen keskeisin kohta on 3. artikla, jolla sopijaosapuolet velvoitetaan kriminalisoimaan kaikki mahdolliset huumausaineisiin liittyvät teot. Sopimuksen luonne tulee esille sen nimestä sekä siitä, että kriminalisointi tulee esille heti alussa (3. artikla) kun vuoden 1961 sopimuksessa kriminaalikontrolli tulee esille vasta 36. artiklassa.

Sopimuksella aloitettiin Yhdysvaltojen johtama maailmanlaajuinen huumesota sekä käytännön että virallisella tasolla, mitä vahvisti YK:n yleiskokouksen vuonna 1990 hyväksymä poliittinen julistus ja maailmanlaajuisen toimintasuunnitelma: "Kansainvälisestä yhteistyöstä huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta tuotantoa, tarjontaa, kysyntää, kauppaa ja jakelua vastaan". Samana vuonna YK:n byrokratiaan lisättiin vielä UNDCP, YK:n huumevalvontaohjelma, joka koordinoi YK:n huumevalvontaa ja toimii INCB:n sihteeristönä.

Vaihtoehtoisen politiikan mahdollisuudet

Sopimusten syntymisen myötä heräsi myös niiden arvostelu. Sopimusten edellyttämän yksipuolisen kriminaalipolitiikan ja sen tiukan soveltamisen vastapainoksi on yhä lisääntyvässä määrin tullut esille sopimusten tekstiin ja sopimusten soveltamiseen sisältyviä monipuolisemman politiikan mahdollisuuksia.

Huumekeskustelussa käytetyt depenalisointi, dekriminalisointi ja legalisointi aiheuttavat sekaannusta siksi, että niiden merkityssisältöjä käytetään ristiin. Depenalisointi tarkoittaa rangaistuksista luopumista lopettamalla rangaistusten jakaminen. Dekriminalisointi taas tarkoittaa laissa olevien rangaistuspykälien poistamista ja siirtymistä johonkin muuhun edesvastuukäytäntöön. Legalisointi tarkoittaa jonkin aineen ottamista kokonaan pois rikosoikeudellisen säätelyn piiristä esimerkiksi kauppaa säätelevän lainsäädännön piiriin.

Laillistamista vastustavat tahot näkevät isoimman peikon tässä eli laillistaminen merkitsisi kannabiksen vapauttamista tupakan ja alkoholin tapaan. Olisi tärkeää huomata, että kaikki nämä termit pitävät sisällään paljon erilaisia vaihtoehtoja. Niin erilaiselta kuin esimerkiksi Tanskan ja Suomen politiikka huumeiden ja varsinkin kannabiksen käyttäjien kohdalla näyttääkin ovat molemmat valtiot sitoutuneet samoihin kansainvälisiin sopimuksiin.

Vuoden 1961 yleissopimuksen 36. artikla vaatii osapuolia kriminalisoimaan kannabiksen valmistuksen, kaupan ja hallussapidon ja rajoittamaan nämä vain ”tieteellisiin ja lääketieteellisiin käyttötarkoituksiin”. Adolf Lande, yksi sopimusluonnoksen laatijoista, on sanonut ko. sopimuksen hallussapitoa koskevien rangaistuskohtien tarkoittavan vain laitonta kauppaa eikä omaan käyttöön tarkoitettua hallussapitoa. Tätä painottaa myös sopimukseen liitetty selitysosa, jossa todetaan henkilökohtaisen hallussapidon rankaisun olevan sopijavaltioiden sisäinen asia.

Erilaiset sovellukset eri valtioissa johtuvat siitä, että valtioiden omat komiteat ovat päätyneet eri tulkintoihin kannabiksen kontrollista, mutta yleensä varsinkin 1970-luvulla päädyttiin siihen, että hallussapito artiklassa 36 sekä muissakin artikloissa viittaa hallussapitoon myyntitarkoituksissa. 1970-luvulla monissa maissa lainsäädäntöä korjattiin tekemällä erottelu pehmeisiin ja koviin huumausaineisiin pehmeiden tarkoittaessa kannabistuotteita, mikä ei perustunut kansainvälisiin sopimuksiin. Kun Suomessa aikoinaan 1970-luvun alussa tehtiin huumelakeja, perustui esitys käytön rankaisematta jättämisestä olemassaoleviin sopimuksiin. Kun moralistinen kanta voitti eduskunnassa ja käyttö tuli rangaistuksi niin rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumissäädökset olivat vuoden 1961 kansainvälisen sopimuksen sisällön mukaisia.

1988 Wienin sopimuksen 3. artiklalla kiirehdittiin tukkimaan nämä liberalisoinnit sallineet porsaanreiät. Wienin sopimus on luonteeltaan huumeongelmaa kriminalisoiva, ja vaikka se antaa liikkumavaraa käytön rankaisun osalta ja omaa käyttöä varten hallussapidetyn huumeen ja varsinkin kannabiksen osalta, niin ainut tapa edes ajatella legalisointia, depenalisointia tai dekriminalisointia on esittää virallinen varauma sen 3. artiklaan. Tämä artikla ei kuitenkaan velvoita yksiselitteisesti täydelliseen kieltolakiin. Eri aineiden luokittelu perustuu vuoden 1961 sopimuksen luokitteluun eikä kaikesta uudesta tutkimuksesta (*) huolimatta vuoden 1988 sopimuksessa esitetty perusteluja sille, miksi tämä luokittelu edelleen on kansainvälisen huumevalvonnan perustana.

Erilaiset syyttämättäjättämisen ja taloudellisuuden soveltamismuodot ovat ilmeisesti paras tapa ottaa huomioon tämä 3. artikla luotaessa huumeongelman kysyntäpuolen nykyistä joustavampaa käsittelytapaa. Tämän lähestymistavan ydin on siinä, että kaikissa oikeusjärjestelmissä on omat sääntönsä käsitellä pieniä rikkomuksia pohjautuen taloudellisuusperiaatteeseen, koska oikeuslaitoksen ei kannata tuhrata aikaansa pikkuasioihin. Vuoden 1988 sopimuksessa yritetään sulkea pois mahdolliset ”väärinkäytökset” 3. artiklan 6. alakohdalla.

Tätä lähestymistapaa voitaisiin soveltaa myös sellaisiin vähemmän haitallisiin aineisiin kuten kannabistuotteisiin. Tällöin on sovellettava mieluummin depenalisointia kuin dekriminalisointia koska tämä jälkimmäinen lähestymistapa rikkoo vuoden 1988 sopimusta. Hollannissa 1970-luvulla toteutettu kannabiksen depenalisointi ei riko vuoden 1988 sopimusta mutta käytännön sovellus menee sopimuksen hengen mukaan liian pitkälle, mistä INCB varoitti vuoden 1993 tarkastuskäynnin jälkeen ja on muistuttanut siitä toistuvasti maailman huumetilannetta käsittelevissä vuosiraporteissaan.

Huumausaine- vai ihmisoikeuspolitiikkaa

Indian Hemp Drugs Commission ei mietinnössään 100 vuotta sitten liberalismin hengessä suositellut valtion puuttumista täysi-ikäisen kansalaisen yksityiselämään suhteellisen harmittoman nautintoaineen varjolla. Alkaessaan demonisoida marihuanaa vuosisadan alussa Yhdysvaltojen viranomaiset eivät tietenkään saattaneet arvata, että sen käyttö tulisi leviämään länsimaissa siinä määrin kuin se nyt on levinnyt - ja että suuri kunnia kuuluu heille tuon "meksikolaisen ruohon" nostamisesta kansanvälisen huomion kohteeksi. Presidentti Nixonin vuonna 1972 asettama komitea arvioi Yhdysvalloissa olleen ennen vuoden 1937 lakia alle 50 000 kannabiksen käyttäjää; nyt käyttäjien lukumäärän on miljoonia pelkästään Kaliforniassa.

Kannabiksen osalta nykyaikaisen kontrollin malli lyötiin lukkoon 1950-luvulla.  Kannabiksen vaikutusten liioittelun aiheutettua uskottavuusongelman 1940-luvulla siitä tehtiin portti koko huumeongelmaan ja siksi siitä piti rangaista yhtä ankarasti kuin muista huumeista. Tämä käsitys lyötiin lukkoon sijoittamalla kannabis vuoden 1961 sopimuksen IV listalle.

Yhdysvallat on ollut kansainvälisen huumausainepolitiikan aloitteentekijänä lähes koko 1900-luvun. 1980-luvulla Reaganin ja Bushin kaudella huumeongelman kriminaalipoliittinen selitysmalli otettiin ennennäkemättömän laajasti käyttöön, mm. pakollinen minimirangaistusjärjestelmä otettiin uudelleen käyttöön. Wienin sopimuksella 1988 päätettiin huumeongelma ratkaista yksinomaan kriminaalipolitiikan keinoilla.

YK on asettanut kriminaalikontrollin muiden huumepolitiikan muotojen edelle: sen terminologiassa tämä on ”ensisijaista torjuntaa”, kysynnän vähentämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat ”toissijaista torjuntaa” ja sosiaalisia ja terveyshaittoja - myös kriminaalikontrollin aiheuttamia - vähentävät toimenpiteet ”kolmannella tilalla”. Tästä priorisoinnista on muodostunut kansainvälinen huumepolitiikan malli INCB:n varoitellessa raporteissaan, ettei haittojen vähentämisohjelmien saa antaa aiheuttaa enempää ongelmia kuin niillä korjataan!

Huumeiden kansainväliseen kriminaalikontrolliin on kuitenkin alkanut kohdistua kasvavaa kritiikkiä: sen varjolla langetetaan vuosittain esimerkiksi Aasian valtioissa satoja kuolemantuomioita, Etelä-Amerikassa Yhdysvaltojen tukemat ja kouluttamat huumeiden vastaiset sotilasjoukot harjoittavat valvomatonta terroria maaseudulla, perinteisten huumausaineiden käyttöseuduilla kovien aineiden ja varsinkin heroiinin käyttö kasvaa hälyttävällä vauhdilla. Psykotrooppisten aineiden valtavat takavarikot 3. maailman maissa eivät myöskään kiinnosta länsimaisia tiedotusvälineitä.

Kautta maailman oikeus- ja vankilalaitokset ovat ylikuormitettuja huumerikoksista epäiltyjen ja tuomittujen määrän koko ajan kasvaessa. Huumesodan mallimaassa Yhdysvalloissa on jo ohitettu 2 miljoonan vangin raja huumerikollisten paisuttaessa tätä lukua yhä suuremmalla osuudella vuosittain.

YK on näin löytänyt itsensä ristiriitaisesta tilanteesta, jossa sen ajama huumevalvontajärjestelmä rikkoo syvästi sen perusasiakirjaa ihmisoikeuksista. Myös ihmisoikeusjärjestöissä on havahduttu siihen, että huumeiden kriminaalikontrollin vastustaminen on rasismin vastustamisen tapaan ihmisoikeuskysymys. Ja jopa INCB on omissa raporteissaan havahtunut siihen, että tällainen kriminaalikontrolli syö uskottavuuden koko järjestelmältä, koska samalla kaupan päätekijöiksi epäillyt välttyvät kaikilta seuraamuksilta.

Toisaalta INCB on viime vuosina joutunut yhä useammin vastakkain kehittyneiden teollisuusmaiden (vuonna 1999 mm. Portugal, Itävalta, Sveitsi, Saksa, Ranska) kanssa näiden alkaessa soveltaa omaa huumausainepolitiikkaa muuttuvan tilanteen johdosta. Myös tältä osin kansainvälinen sopimusjärjestelmä on alkanut rapautua, mistä lautakunta yrittää muistuttaa jo epätoivoisin äänenpainoin vetoamalla ”kansainvälisen yhteisön” tekemiin päätöksiin 100 vuotta sitten (Raportti vuodelta 1999, artikla 459) ja pelottelemalla uusilla entistä vahvemmilla kannabislajikkeilla (Cannabis Abuse on the Rise, INCB Press Release No. 7, 23 February 2000).

Kannabis on huumausaineiksi luokitelluista aineista eniten käytetty ja sen kriminalisoinnin takia kannabiksen kuluttajat joutuvat kosketuksiin myös muiden huumausaineiden kanssa. Tämän kriminaalikontrollin aiheuttaman haitan johdosta ollaan monissa maissa ajamassa läpi erilaisia depenalisointiin ja dekriminalisointiin pohjaavia lainsäädännön liberalisointeja kannabiksen osalta. Ongelmana on tällöin ”nukkumaan jätettyjen” lakien mahdollinen hyväksikäyttö joskus tulevaisuudessa jos niitä ei poisteta.

Nämä lähestymistavat ovat myös kritisoitavissa siitä, että jättäessään käyttäjän rauhaan on kriminaalikontrollilla taipumus kohdistua entistä tiiviimmin salakuljetuksen ja kaupan kimppuun. Tällä tavalla jatketaan edelleen sitä kriminaalia alakulttuuria, mikä aiheuttaa monia niistä aineiden vaikutuksiksi tulkittuja ilmiöitä. Haittojen ja kulutuksen vähentämiseen tähtäävät ohjelmat eivät yksinään riitä täyttämään tavoitteitaan, jollei niihin liitetä täysimittaista kannabiksen laillistamista. Vain tätä kautta muutetaan sitä sosiaalista ympäristöä, missä käyttäjät joutuvat aineensa hankkimaan ja käyttämään.

Legalisointiin tarvitaan vuoden 1961 sopimuksen muutos siirtämällä kannabis IV:lta listalta WHO:n suosituksesta, jolloin vuoden 1988 sopimus kriminalisoisi edelleen muita huumeita. Tätä ajatusta tukevat Yhdysvaltojen National Institutes of Health’n, British Medical Association’n ja Institute Of Medicin’n kannabisraportit (**). Tämä muutos voitaisiin viedä vuoden 1988 sopimuksen selitysosaan kuten myös vuoden 1972 lisäasiakirja tehtiin muutokseksi vuoden 1961 sopimukseen. Kansallisessa lainsäädännössä avautuisi tällöin mahdollisuus valvoa kannabiksen käyttöä muun kuten kaupan valvontaa säätelevän lainsäädännön avulla.

(*)
The Wootton Report (1968) Advisory Committee on Drug dependence, UK.
http://www.druglibrary.org/schaffer/Library/studies/wootton/wootmenu.htm
- päätyi suosittamaan huomattavia lievennyksiä Englannin voimassaoleviin lakeihin kannabiksen suhteen.
The Report of the National Commission on Marihuana and Drug Abuse. Marihuana: A Signal of Misunderstanding 1972, USA.
http://www.druglibrary.org/schaffer/library/studies/nc/ncmenu.htm
- päätyi ehdotuksissaan mm. kannabiksen hallussapidon ja pienimittakaavaisen jakelun depenalisointiin.
National Baan Commission 1972, Hollanti.
- johti Hollannissa kannabiksen käytön dekriminalisoimiseen sekä nykyiseen coffee shop käytäntöön kannabiksen jakelussa.
Cannabis och medicinska skador: en nordisk värdering, 1984.
Pohjoismaiden oikeus-, sosiaali- ja kansanterveysministerien aloitteesta tehty tutkimus, joka on yhteenvedoissaan tässä mainituista konservatiivisin mutta verrattuna kannabiksen kiellon perusteluihin vuoden 1961 sopimuksessa (porttiteoria, käytön luonne) huomattava lievennys.

(**)
WHO:n raportti:
"Cannabis: a health perspective and research agenda" (WHO/MSA/PSA/97.4).
http://www.who.int/substance_abuse/docs/cannabis.pdf
- raportin taustapaperit on julkaistu teoksessa:
Kalant, Harold; Corrigall, William; Hall, Wayne; Smart, Reginald (1999) The Health Effects of Cannabis. Toronto.

Institute of Medicine raportti:
http://www.nap.edu/books/0309071550/html/
National Institutes of Health lääkekannabisraportti:
http://www.nih.gov/news/medmarijuana/MedicalMarijuana.htm
BMA:n raportti:
BMA (1997) Therapeutic Uses of Cannabis. Harwood Academic Publisher and British Medical Journal. The Netherlands.

katso myös:
Cannabis: The scientific and medical evidence (1998) House of Lords Select Committee on Science and Technology Session 1997-98, 9th report HL paper 151 (London, HMSO).
Solowij, Nadia (1998) Cannabis and Cognitive Functioning, Cambridge.

YK-sopimukset:
The Single Convention Treaty on Narcotics of 1961.
The United Nations Convention against Illicit Traffic in Narcotic Drugs and Psychotropic Substances of 1988.
http://www.undcp.org/un_treaties_and_resolutions.html

YK:n huumeraportti 2001 toteaa : "Ongelmahuumeen käsite ei viittaa käyttäjäpopulaation kokoon. Esimerkiksi kannabis on laajiten käytetty laiton aine maailmassa. Se ei ole kuitenkaan pääasiallinen ongelmahuume em. terveydellisten ja sosiaalisten vaikutusten osalta." (s. 57)
http://www.undcp.org/adhoc/world_drug_report_2000/report_2001-01-22_1.pdf

Lähdeluettelo:

Bakalar, James B; Grinspoon, Lester (1988) Drug Control in a Free Society, New York.

Booth, Martin (1996) Opium. A History, Glasgow.

Brecher, Edward M. and the Editors of Consumer Reports Magazine (1972)
The Consumers Union Report on Licit and Illicit Drugs.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/cu/cumenu.htm>

Bruun, Kettil; Pan, Lynn; Rexed, Ingemar (1975) The Gentlemen’s Club. International Control of Drugs and Alcohol, Chicago.

Cannabis Abuse on the Rise, INCB Press Release No. 7, 23 February 2000.
<http://www.incb.org>

Coffin, Phillip O. (1998, August/September). A Duty to Censor: U.N. Officials Want to Crack Down on Drug War Protesters. Reason Magazine, 30(4), 54-55.  <http://www.lindesmith.org/library/staffa.htm>

Cohen, Peter: Shifting the main purposes of drug control: From suppression to regulation of use. Reduction of risks as the new focus for drug policy. Paper presented at the Euro-Ibero-American Seminar, 8-9 October 1998, Palácia da Bolsa, Porto, Portugal.

EMCDDA: UN ‘Drug Summit’: EMCDDA Director welcomes demand-reduction declaration as chance to translate political plans into action. Press release Thursday 11 June 1998.

Escohotado, Antonio (1999) A brief history of drugs. From the stone age to the stoned age, Vermont.

Gieringer, Dale H. (1999) The Forgotten origins of cannabis prohibition in California. Contemporary Drug Problems 26, 237-288.

HS 24.2.1990 ”YK taistoon huumeita vastaan”.

Human Rights Watch (1997) World Report 1998, New York.

The Indian Hemp Drugs Commission Report.
<http://www.druglibrary.org/schaffer/Library/studies/inhemp/ihmenu.htm>

International Treaty Considerations Drug Policy Forum Trust. Alternative Systems of Cannabis Control in New Zealand. Discussion Paper, 17 July, 1997.
<http://www.lindesmith.org>

Julistus huumausaineiden kysynnän ehkäisemistä ohjaavista periaatteista. Hyväksytty Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen alaisessa 20. erityisistunnossa New Yorkissa 8.-10.6.1998.

King, Rufus (1972) The Drug Hang Up, America’s Fifty-Year Folly.
<http.//www.druglibrary.org/special/king/dhu/dhumenu.htm>

Krajewski, Krzysztof (1998, September 5) How Flexible are UN Drug Conventions? Proceedings, Regulating Cannabis: Options for Control in the Twenty-First Century:  An International Symposium. Regents College, London.
<http://www.lindesmith.org>

Lamour, Catherine; Lamberti, Michel R. (1974) The international connection. Opium from growers to pushers, New York.

Lehmus, Kaarle J. (1989) Uusi laittoman huumausainekaupan vastainen YK:n yleissopimus syntynyt. Rikospoliisi 4/1989.

The Marihuana Tax Act of 1937. Transcripts of Congressional Hearings.
<http://www.druglibrary.org/schaffer/hemp/taxact/taxact.htm>

Musto, David F. (1987) The American Disease. Origins of Narcotic Control, New York (expanded edition).

New York City. Mayor's Committee on Marihuana (1973) The Marihuana problem in the City of New York, Metuchen, NJ.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/lag/lagmenu.htm>

Public Health Impact of Repealing Cannabis Prohibition Drug Policy Forum Trust. Alternative Systems of Cannabis Control in New Zealand. Discussion Paper, 17 July,1997.  <http://www.lindesmith.org>

Report of the International Narcotics Control Board for 1994 (1995) United Nations, New York.

Report of the International Narcotics Control Board for 1999 (2000)
http://www.incb.org/e/ar/1999/incb_report_1999_1.pdf

The Report of the National Commission on Marihuana and Drug Abuse (1972).
 <http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/nc/ncmenu.htm>

Sasson, Theodore (1995) Crime Talk. How Citizens construct a Social Problem, New York.

Silver, Gary; Ward, Ray; Aldrich, Michael R. (1979) The Dope Chronicles, San Francisco.

Skretting, Astrid; Rosenqvist, Pia; Jepsen, Jörgen (eds) (1993) Narkotikapolitik i internationellt perspektiv. NAD-publikation nr. 24, Helsingfors.

Utriainen, Terttu; Hakonen, Kimmo (1985) Huumausainerikokset, Mänttä.

Wodak, Alex.  (1998, September 5).  Notes and Comments. Proceedings, Regulating Cannabis: Options for Control in the Twenty-First Century: An International Symposium. Regents College, London.
 <http://www.lindesmith.org>

The Wootton Report (1968) Advisory Committee on Drug dependence, UK.
<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/wootton/wootmenu.htm>