Paha, paha pilvi Moni pilveä poltellut on varmaankin huomannut sellaisen asian, että pilvessä kykenee monia asioita kuvittelemaan hyvin todentuntuisesti. Niin realistisesti, että selvinpäin ei ikinä. Satuin viime polttelukertaa edeltävällä kerralla ajattelemaan sellaista asiaa, joka meille jokaiselle tulee joskus olemaan ajankohtainen; kuolemaa. Pystyin tarkastelemaan kuolemaa paljon syvällisemmin ja realistisemmin kuin koskaan selvinpäin. Minua alkoi ahdistaa rankasti, mutta tuo asia senkun pyöri mielessäni. Kykenin näkemään hyvin aitona sen hetken, kun kohtalo nappaa minut mukaansa, sen hetken kun sydämeni pysähtyy, kun henkeni joko lakkaa olemasta tai lähtee muualle, joka tapauksessa jättäen tämän minulle niin kovin tutun ruumiin. Mietin myös monia kuolemantapauksia, joita tuli mieleeni. Ajattelin erästä samalla ala-asteella kanssani ollutta 12-vuotiaana hukkunutta. Miten hirveä kohtalo. Empaattiset kykyni olivat paljon tavallista suuremmat. Ja erään sukulaiseni itsemurhaa; kuinka joku voi tehdä jotain noin käsittämättömän typerää, vapaaehtoisesti heittäytyä kuoleman syleilyyn. Taisin myös ajatella elämää jonkinlaisena kuolemaa kohti vievänä liukuhihnana, jonka päässä on jokin väriltään musta laite, joka tuhoaa jokaisen kohdalle osuvan litistämällä tämän ja imaisemalla johonkin muualle. Toivoin vain että selviäisin eikä jotain noin hirveää pyörisi enää ajatuksissani. Voisin ehkä kuvailla noita tuntemuksia paremmin, jos nyt olisin pilvessä. Eikä tuohon kauheuteen varmaankaan kukaan pysty selvinpäin samaistumaan ja täysin ymmärtämään sitä. Selvittyäni asia ei onneksi enää vaivannut minua. Olen poltellut ehkä vähän vajaat 30 kertaa, ja silloin tällöin olen kärsinyt muunkinlaisista pelkotiloista. Usein olen alkanut hillittömästi pelkäämään, että poliisit saapuvat ja vievät minut putkaan. Olen tällöin myös luullut jokaista kuulemaani keskustelua käytävän poliisin kanssa ja jokaista asuntoon tullutta henkilöä, jota en vielä ole nähnyt, poliisiksi. Joskus ovat kiinni olleet sälekaihtimet näyttäneet pelottavilta, kuin niiden takana joku tai jokin väijyisi minua. Melkein aina kuulen pilvessä ollessani ääniä, joita ei pitäisi olla. Saatan kuulla kohinaa, jota pystyn säätelemään mielessäni näkemälläni laitteella. Voin kuulla koko ajan ovikellon soivan tai oven aukeavan, vaikkei asian varmistettuani niin ole tapahtunut. Osa äänistä on aika pelottaviakin, kuten esim. se kun musiikin seasta joku nainen kuiskii nimeäni aavemaisella äänellä. Ja jonkun suljetun oven ohi kulkiessani on minulle tullut sellainen vahva tunne, että joku tai jokin sen takana väijyisi minua. Vaikka olen tiennyt, ettei siellä oikeasti mitään ole, en kuitenkaan ole uskaltanut silloin avata sitä ovea, sillä se tunne on ollut niin vahva. Hashis on kuitenkin tuottanut minulle niin paljon iloa, etteivät pikku vainoharhaisuudet yms. ole minua häirinneet siinä määrin, että olisin lopettanut polttelun. Tuo aiemmin mainitsemani kuoleman kuvittelu oli tähänastisista kannabisahdistuksista pahinta laatua. En kuitenkaan selvinpäin onneksi edes pysty juurikaan ahdistumaan ajatuksesta, ja kun viimeksi aloin polttelemaan, en muistanut koko asiaa. Ilta meni oikein rattoisasti ja mukavasti, kun kämppä oli täynnä hyväntuulista nuorta väkeä, joiden kanssa juttelin mukavia ja otin silloin tällöin paukut. Mutta joskus pikkutunneilla kämpässä olin enää minä ja sen kämpän asukas, joka nukkui. Kämpässä oli valoa aika niukasti enkä halunnut herättää kaveria laittamalla lisää valoa. Poltin yksin vielä parit paukut ja menin keittiöön istumaan. Sieltä löysin vanhan Iltalehden, jota aloin lueskelemaan. Silmiini osui kuva kuolleen Pol Potin ruumiista. Tarkastelin kuvaa, joka aluksi näytti ainoastaan hyvin mielenkiintoiselta, mutta alkoi näyttää koko ajan myös yhä ahdistavammammalta. Katselin ruumista, jossa aiemmin oli ollut elämä, ihminen, vaikka hyvin julma sellainen, kuitenkin elävä. Nyt sitä ei enää kukaan kutsunut pronominilla "hän" vaan "se". Se ei ollut Pol Pot vaan ainoastaan Pol Potin ruumis. Sillä oli suu auki ja puoliksi aukinaisissa silmissä oli tyhjä katse. Nyt se ei enää reagoisi mihinkään. Ruumiille olisi ihan sama, mitä sille tehtäisiin. Siitä oli vain henki lähtenyt vaikka vähän aikaa sitten se oli vielä puhunut ja liikkunut, ollut ihminen. Tunteva ja ajatteleva sellainen. Enää se oli vain ihmisruumis, yhtä eloton kuin kivi. Vaikka kuva oli toisaalta hyvin mielenkiintoinen tarkastelukohde, minun oli pakko heittää lehti menemään. Menin pimeään huoneeseen, jossa kämpän asukas nukkui. Menin sängylle lepäilemään ja valmiina aloittamaan jokaiseen pilvessäolokertaan kuuluvan mietiskelysession. Taas tahtomattani päädyin tarkastelemaan kuolemakäsitettä ja se tapahtuma pyöri mielessäni kovin todentuntuisena ja karmaisevana. Ajattelin myös kysymystä siitä, onko kuoleman jälkeen elämää. Näin tuon kysymyksen aivan selvänä osana Kaikkea ja tätä maailmaa, aivan samankaltaisena osana tätä maailmaa kuin kasvit, ihmiset, kerrostalot, ukkosmyrskyt ja maihinnousukengät. Noiden tunnelmien kuvailuun ei löydy sanoja, joilla niitä pystyisi paremmin selittämään. Oikeastaan ainoa pelkotila, josta olen kärsinyt muutenkin kuin yksin tai ainoana hereillä olleena, on poliisinpelko (selvinpäin en kyllä koskaan pelkää poliisia, kun järkeni toimii normaalisti). Sitä ei olekaan yksin ollessa esiintynyt. Mutta kolmas kerta toden sanoo, eli jos vielä kerran joudun kärsimään jo kahteen kertaan kärsimästäni vahvasta kuolema-ahdistuksesta, totean todennäköisesti, että hyvästi hashis, ja luovun iäksi siitä aineesta. Hyviä pilvessäliitelyhetkiä, toivoo ystävänne Kapteeni Tötsy!