Huumeiden suurimman kuluttajamaan, Yhdysvaltojen, huumepolitiikka alkoi presidentti Ronald Reaganin kaudella suosia sotilaallisia ja valvonnallisia keinoja. Ratkaisua huumeongelmaan alettiin siirtää yhä enemmän tuottajamaiden vastuulle tarjoamalla samalla sotilaallista ja taloudellista apua. Maan johtavat huumeviranomaiset katsoivat, että on helpompi hyökätä esimerkiksi 300 000:a kaukana Etelä-Amerikassa olevaa kokanviljelijää vastaan kuin käydä huumeiden vastaista taistelua yhdysvaltalaisten kaupunkien kaduilla.
Presidentti George Bushin syyskuussa 1989 julkistama 'Bennett-suunnitelma' jatkoi Reaganin huumepolitiikan linjaa, jossa ongelman ytimenä nähtiin ensisijaisesti tarjonta eikä kysyntä. Suunnitelmaan sisältyi myös turvallisuuspoliittisia näkökohtia. Huumeiden vastaiseen taisteluun voitiin yhdistää helposti taistelu vasemmistolaisia sissiliikkeitä vastaan. Neuvostoliiton kadotessa Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta ei enää uhannutkaan pienten keskiamerikkalaisten valtioiden ja Kuuban suodattama 'kansainvälinen kommunismi' vaan 'kansainvälinen huumekauppa'.
Tekstinkäsittelyohjelmien 'etsi korvaa'- komento teki Pentagonin lausuntojenkirjoittajien työstä helpon: yhtä sanaa muuttamalla koko doktriini uusiksi. Luonnollisesti kyseessä oli myös sisäpoliittinen taistelu CIA:n budjetin oikeutuksesta.
Joulukuussa 1989 tapahtunut Yhdysvaltojen hyökkäys Panamaan kuvaa turvallisuusdoktriinin retorista muutosta. Hyökkäyksen ensisijainen tarkoitus oli Bushin mukaan kenraali Noriegan saattaminen oikeudelliseen vastuuseen huumerikoksistaan. Yhtä selvästi hyökkäyksen tarkoitus oli kuitenkin Yhdysvaltojen perinteisen hegemonian säilyttäminen ideologisesti epäilyttävän Noriegan hallitsemassa Panamassa.
Suomessakin viime vuonna televisiossa esitetty yhdysvaltalainen - ja Yhdysvalloissa aluksi kielletty - dokumentti-Oscarilla palkittu elokuva Panama Deception kertoo seikkaperäisesti invaasion tarkoitusperistä ja vaikutuksista.
Monissa asioissa edeltäjiään selvästi suvaitsevaisemman Bill Clintonin presidenttikaudella huumeongelman painotukset eivät ole olennaisesti muuttuneet. Itsekin nuoruudessa marihuanaa tuprautelleen presidentin käsiä sitoo konservatiivinen ja republikaanienemmistöinen kongressi. Myös Clintonin hallituksen talousapu Andien maille sidotaan entistä tiukemmin huumeidenvastaiseen taisteluun.
Maaliskuun alussa Bolivian, Kolumbian, Paraguayn ja Perun hallituksia syytettiin harvinaisen voimakkaasti siitä, että nämä eivät ole tehneet voitavaansa kokaiiniviljelysten tuhoamiseksi. Samalla bilatelaarisia avustuksia leikattiin tuntuvasti. Clintonin mukaan apua annettiin enää vain siksi, että kyseessä on Yhdysvaltain 'kansallisen turvallisuuden' ongelma.
Keskeinen ratkaisematon ongelma huumekysymyksessä on edelleen laiton kauppa lieveilmiöineen. Tämä bisnes, jota yksikään maailman hallitus ei pysty yksin valvomaan, on järjestetty siten, että voitot tihkuvat järjestelmän ylimmille tasoille. Esimerkiksi kokaiinin arvo monituhatkertaistuu matkalla Andien rinteiltä Yhdysvaltain kaduille. Suurin osa kokadollareista jääkin yhdysvaltalaisille välittäjille.
Huumekaupan satojen miljardien pokerissa ei voi olla kyse vain siitä, että Andien maiden hallitukset eivät hoida osaansa. Esimerkiksi Kolumbian sisäministeri Horacio Serpa sanoi hiljattain, ettei maa pysty yksin lopettamaan huumetuotantoa, jos yhdysvaltalaisen ja eurooppalaisen kysynnän määrää ei saada dramaattisesti laskemaan: "Te (eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset) ette näe malkaa omassa silmässänne". Kolumbian tapauksessa kyse on maan suurimmasta "kansallisesta yrityksestä", jonka hallitsemattomat lonkerot kietoutuvat senaatista pienviljelmille.
Huumeiden viljelyn, kaupan, rahanpesun ja jakelun vyyhti onkin niin monimutkainen, että Jesse Helmsin ja muiden yhdysvaltalaisten senaattorien tekemät tuottajamaita syyttävät yksinkertaistukset vain etäännyttävät ongelman osapuolia. Myöskään jatkuvat tiedot epämääräisten lentokoneiden viljelmille ruiskuttamista ympäristömyrkyistä eivät ole omiaan yhdistämään eri näkökulmia ongelman järkevään ratkaisuun.
Latinalaisessa Amerikassa järjestettyjen lukemattomien huumekonferenssien valossa maanosan tutkijoiden ja useimpien poliittisten johtajien resepti huumetuotannon ratkaisemiseen on lähes yksimielinen: pysyvä ratkaisu löytyy ainoastaan uuden yhtenäisen maatalouspolitiikan luomisesta. Osittainen laillistaminen ja kontrolloitu tuotanto ovat nousseet esille latinalaisamerikkalaisessa keskustelussa. Yhtä selvää on se, että yhdysvaltalaiset sotalaivat Kolumbian rannikolla eivät huumeongelmaa ratkaise.
Kestävän ekologisen maatalouspolitiikan luominen vaatii tuottajamaiden omien ponnistusten lisäksi massiivisen kansainvälisen tuen suuntaamista Andien alueen maatalouksiin. Lisäksi kaakaon, kahvin ja perinteisten elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnat olisi saatava kilpailukykyisiksi kokan kanssa, jos edes osa kokapensaan viljelyaloista halutaan korvata muilla lajeilla.
Huumeiden kaupan ja kulutuksen osittaista laillistamista ovat esittäneet esimerkiksi Economist- lehti ja Nobel-palkittu taloustieteilijä jo 1980-luvulla. Kuluttajamaissa käyttöä voitaisiin valvoa, ja rikollisuutena näkyvät huumekaupan lieveilmiöt vähenisivät. Tuottajamaissa laillistaminen mahdollistaisi kokan suunnitelmallisen viljelyn ja kaupan valtiollisen säätelyn. Kokaiinista tulisi siten sallittu vientihuume kahvin ja tupakan rinnalle.